Kirjeitä keittiöstä

Kylmyydestä

2012-01-31T13:29:00.000+01:00

Kylmä hiipii sisään ikkunanraoista ja ovien alta. Tälle päivälle ennustettiin lumisadetta, mutta se muuttui jäätäväksi tihkusateeksi matkan varrella.

Lattioille levitetyt matot yrittävät toppuutella kivisistä lattialaatoista hohkaavaa kylmyyttä, mutta yritys jää puolitiehen. Kaksi ohutta villapaitaa, villaiset housut, äidin kutomat villasukat ja paksupohjaiset kotikengät eivät nekään mahda mitään eteläranskalaisen talven hyytävyydelle.

Tähän auttaisi vain astioiden tiskaus ("ei" astianpesukoneille!) tai vaatteiden silitys! Tai kuppi höyryävän kuumaa kastanjahunajavettä, johon lisättäisiin tilkka calvadosia... Tai ehkä kuuma ranskalainen sipulikeitto... Tai... ehkä minulla on vain aivan kauhea nälkä?

Bonjour !

2012-01-27T13:34:00.000+01:00

On kulunut miltei tasan vuosi (vaan ei ihan) siitä, kun suljin tämän blogini. Monen monta kertaa olen melkein ollut avaamassa sen uudestaan, kun on tullut mieleen jotakin mitä pitäisi tai haluaisi kirjata ylös... mutta lopulta olen epäillyt jaksaisinko sittenkään jatkaa.

Kulunut vuosi on ollut täynnä kaikenlaista. Hyvää ja huonoa. Huonoa ja hyvää. Mutta nyt se on jätetty taakse, sekä länsimainen vuosi että kiinalainen vuosi, ja on aika aloittaa jälleen uudelta pohjalta. Tuleeko mikään (blogissani) muuttumaan? Tuskin. Kirjoitan lyhyitä tai pitkiä huomioita ruoan parista, keittiöstäni tai vain keittiön pöydän äärestä – siinähän minä (melkein) aina istuksin – usein tai harvakseltaan. Reseptejä? Hmm... Tuskin, tai ei ainakaan usein. Mutta kuka tietää. En minä ainakaan.

Mutta tervetuloa takaisin, jos vielä satutte tänne vielä löytämään :)

Arrivederci

2011-02-08T15:26:00.004+01:00

Olette varmastikin huomanneet, että olen kadottanut intoni tämän blogin suhteen. Kaikella on kai aikansa, tai ainakin ajankohtansa, ja olen tullut siihen tulokseen että suljen tämän blogin. Ehkä avaan sen joskus myöhemmin, ehkä en. Ehkä tupsahdan taas jonnekin muualle, jonakin päivänä, jossakin. Saa nähdä. Mutta juuri nyt on näin, ja minulla on ollut aina tapana seurata tuntemuksiani. Joten: kiitos kaikille ja tavataan taas jossakin, joskus!

Pinea

Poitrine fumée ja suomentamisen vaikeus

2011-01-21T18:24:00.014+01:00

Tämä on poitrine fumée. Olisin kutsunut sitä entiseen tapaan savukyljeksi, mutta nyt olen ryhtynyt epäilemään. Olisiko se sittenkin pekoni? Entä pancetta, onko se sama asia mutta vain italiaksi? Olin pitkään syömättä lihaa, ja huomaan tuona aikana pudonneeni kärryiltä. Pekoni on minulle ohuita suikaleita, jotka tiristetään pannulla, tai jotka kierretään vaikkapa parsojen ympäri, ja savukylki on tällaista tuhdimpaa tavaraa. Mutta onko se niin?

Olen siis aloittanut alusta täällä Ranskassa. Lihatermini ovat kaikki ranskaksi. Pyydän kauppiaalta poitrine fuméetä tai poitrine saléeta (suolattua kylkeä, tai rintahan poitrine varsinaisesti taitaa olla), ja kauppias leikkaa sen aivan ohuiksi tai sormen paksuisiksi viipaleiksi, miten haluan. Tai sitten tilaan kokonaisen kimpaleen.

Poitrine fumée kun on loistava lisä jääkaapissa. Siitä saa lardonsia: pieniä suupaloja, jotka paistetaan nopeasti pannulla vaikka valkosipulin kanssa ja lisätään pastan joukkoon tai vihreän salaatin päälle. Erinomaista. Tai sillä voi maustaa padan, keiton, curryn... Vain mielikuvitus on rajana.

Ja jokaikisellä kauppiaalla on oma poitrine fumée -reseptinsä. Jokaisella se on erilainen ja eri makuinen. (Ja eri hintainen.) Yhdellä poitrinessa on enemmän läskiä, toisella lihaa, kolmannella se on hyvin savunmakuinen, neljännellä miedompi. Sitä myyvät niin kanakauppiaat, charcutier-kauppiaat kuin lihakauppiaatkin – mutta eivät magrebilaiset kauppiaat, koska he kieltäytyvät possusta uskontonsa takia.

Oli miten oli, poitrine fumée on loistava raaka-aine. Mitä te muut olette mieltä, Ranskassa asuvat tai muuten asiasta minua paremmin perillä olevat, mikä se on suomeksi?

Lisäys 24.1.2010: Törmäsin tänään sattumalta netissä englanninkieliseen määritelmään pekonista ja ranskalaisesta savukyljestä, jonka voi siis leikata ohuen ohuiksikin pekonin kaltaisiksi viipaleiksi. Mielenkiintoista tässä määritelmässä on VESI:

Bacon is EASY to buy in France - no need to import water-pumped rubbish! As in the UK, it is simply thinly sliced poitrine, or belly, preserved with salt. The French tend to slice their poitrine fairly thickly, in order to make lardons, so you need to ask for the slices to be ‘fine’ (pronounced ‘feen’). Bacon is rarely injected with water in France, so you get more for your money, it tastes better and crisps-up easily. Do not be fooled by the packets called ‘bacon’ - these are just brined, trimmed pork, and not the same at all.

French Cuts of Meat / FrenchEntrée

Mitäs sanotte tästä?

Kurpitsakeittoa

2011-01-11T23:43:00.007+01:00

Tällä kertaa toivoisin, että voisin laittaa tähän kuvan. Se olisi kurpitsakeitosta, kauniin oranssista, samettisesta kurpitsakeitosta, joka tarjottaisiin pyöreistä valkoisista kulhoista, sellaisista, jotka kapenisivat alaspäin ja joiden molemmilla laidoilla olisi leijonanpäät... Siis sellaisista klassisista ranskalaisista keittokulhoista, jollaisia minulla oli ennen neljä kappaletta, mutta enää ei yhtäkään.

Mutta on ilta (yömyöhä), enkä ota kuvaa. (Eikä minulla olisi niitä kulhojakaan.)

Seuraavaksi haluaisin lisätä tähän maun. Se on pehmeä, samettinen ja ennen kaikkea makea. Makeus tulee kurpitsasta, siitä kaikkein tavallisimmasta, joka on ensin haudutettu sipulisilpun kanssa kapuunikukon rasvassa ja sitten keitetty kypsäksi täysmaidossa. Siitä keiton makeus tulee, ei muusta. Lopuksi keitto on surrautettu tasaisen pehmeäksi.

Sitten vielä toteaisin, ettei keittoa kannattaisi tarjota pääruoaksi. Sellaiseksi se on liian täyteläinen ja makea. Alkuruokaksi se kyllä sopii, oikein hyvin, tai sellaiseksi pieneksi maistiaiseksi, jonka voisi tarjota vaikka shottilasista ensimmäiseksi ruokahalun herättäjäksi. Sen seurana voisi tarjota vaikka maalaisleipää tai krutonkeja, tai etenkin ohuiksi, pieniksi paloiksi siivutettua savukylkeä, jotka voisi vaikka tiristää pannulla pienessä tilkassa chiliöljyä ja ripotella keiton päälle. Niiden kanssa keitto on parhaimmillaan.

MAKEA, TÄYTELÄINEN KURPITSAKEITTO

1 kg kurpitsaa (courge muscade eli cucurbita moschata duch.)

1 sipuli

pari lusikallista, ehkä 1 ruokalusikallinen ? kapuuninrasvaa

1 litra täysmaitoa (ei mitään kevytjuttuja)

suolaa

Kuori kurpitsa ja poista siemenet. Kuutioi hedelmäliha. Hienonna sipuli. Sulata rasva isossa kattilassa. Kuullota rasvassa ensin sipuli ja lisää sitten kurpitsakuutiot. Kun kurpitsat ovat saaneet hiukan väriä, lisää maito. Keitä miedolla lämmöllä 20-30 minuuttia tai kunnes kurpitsat ovat pehmenneet hyvin. Sekoita välillä. Mausta suolalla. Surrauta pehmeäksi sauvasekoittimella. Tarkista maku.

Anna jäähtyä hiukan. Tarjoa keitto alkuruokana sellaisenaan tai kuten yllä ehdotettiin.

Lisäys muutama päivä myöhemmin: vihanneskauppiaalla käydessäni panin merkille kurpitsan nimen: se on siis courge muscade (en löytänyt suomenkielistä nimeä sille), hirmu hyvä ja kauniin oranssin värinen. Se on siis eri asia kuin courge butternut eli myskikurpitsa, jolla on sama latinankielinen nimi, mutta joka on muodoltaan pitkulaisen päärynän muotoinen. Linkin takaa löytyy molempien kuvat, joten vertailkaa siellä!

Oistereita ja shampanjaa

2011-01-09T14:40:00.015+01:00

Otimme uuden vuoden vastaan oistereilla ja shampanjalla, kuten viimekin vuonna. Oui, oui, niilläpä tietenkin, huîtreilla ja champagnella, jotka sokaistuneessa suomen kielessäni ovat vain saaneet oman kirjoitusasunsa. Mutta kielihän muuttuu, kuten äidinkielenopettajani aikoinaan totesi, joten kuka tietää, ehkä jonakin päivänä nämä ovat täysin oikeaoppiset ilmaisut? Mistä sitä tietää.

Sillä onhan se hassua, että oysterista on tullut osteri (minne se i jäi?) ja champagnesta samppanja. Miten niin kaksi p:tä? ppppanja? Entä missä on se suhuässä?

p.s. juu, tiedän, osteria kutsutaan eri kielillä miten millonkin. Kunhan vain huvittelin.

Tänään

2010-12-31T12:06:00.004+01:00

Osterit ostettu, shampanja laitettu jääkaappiin kylmenemään. Tämä päivä on vielä ihan tavallinen arkipäivä, mutta yöllä myöhään, kellon lyötyä kaksitoista kertaa, kaikuvat kaduilla huudot:

Bonne année! Bonne année! Bonne année!

Vielä on siis aikaista, mutta toivotan teille kaikille jo etukäteen:

Hyvää uutta vuotta 2011!

Viestikatkos

2010-12-30T16:22:00.011+01:00

On uudenvuodenaatonaatto, ja kauppahalli on täynnä ihmisiä. Puheensorinaa, tahattomia törmäilyjä, anteeksipyyntöjä ja hymyjä, hyvien pyhien toivotuksia - ja ostoksia. Ennen kaikkea ostoksia.

Juustopuodissamme on jonoa, mutta koska kumarainen vanha rouva ei saanut mitä halusi ("Olen niin pahoillani rouva." "Tant pis, ei voi mitään, hyviä pyhiä!") olikin minun vuoroni yhtäkkiä. Sain haluamaani morbieria ja lampaanmaitojuustoa, joka olisi très crémeux. Tarvitsimme myös munia. Paljon munia. Kaksi rasiaa, vai kolme? pohdin mieheni kanssa hetken ja pyysin sitten kolme rasiaa.

– D'accord. Selvän teki.

Juustokaupan rouva laittoi ostokset kassiin ja ojensi sen miehelleni.

– Hyviä pyhiä!

Kotona laitoin tavarat jääkaappiin ja totesin munia tulleen kuitenkin kaksi rasiaa. Niinpä tietenkin, ainahan me ostamme kaksi rasiaa! Vakikauppiaaltamme!

"Niin kaksi rasiaahan se oli, kuten tavallista, d'accord."

Chaponia jouluna ja joulun jälkeen

2010-12-29T11:16:00.009+01:00

Juuri kun pääsin sanomasta, etten kirjoita tänne sen kummempia reseptejä, aion kuitenkin kertoa teille jouluchaponistamme.

Ostimme nimittäin jouluksi 3,6 kiloa painavan syöttökukon eli chaponin. Se täytettiin valkosipulilla, purjosuikaleilla ja kahdella kovaksi keitetyllä kananmunalla ja työnnettiin 180 asteiseen uuniin noin kolmeksi tunniksi. Chaponin kasvattaja oli laittanut linnun muuten valmiiksi. Sen sisällä oli kunnon kimpale ihraa, jonka me sulatimme ensin pannulla ja valelimme sitten linnun päälle. Lintua valeltiin tietenkin myös paiston aikana.

Linnusta riitti kahdelle hengelle 5 + 1 ateriaa. Ensin syötiin koivet ja toinen siivistä (lisukkeena vihreitä linssejä) sekä ihanasti maustuneet kananmunat. Seuraavana päivänä rintapalat (lisukkeena sienikastiketta). Sitten luista keitettiin liemi, josta ensin käytettiin osa raamen-nuudelisoppaan ja josta toinen osa odottaa pääsyä sipulikeiton pohjaksi. Rintalihaa oli jäänyt runsaasti jäljelle, riivin sen ja lisäsin sinihomejuustopastan joukkoon. Jäljellä oli jäänyt vielä osa nahasta. Se paistettiin eilen illalla rapeaksi pannulla herkkusienten ja valkosipulin kanssa ja ripoteltiin vihreän salaatin päälle. Herkullista. Kaikki oli herkullista. Ja kyllä, kapuunikukon maku on erilainen kuin häkkibroilerin.

Mainita täytyy, että syöttökukko oli Landesin alueelta Akvitaniasta Lounais-Ranskasta, ja että se oli saanut Label Rouge -merkin, mikä kertoi että lintu oli tepastellut paljaan taivaan alla ja nokkinut ja kuopsutellut maata ja mitä pulska, kastroitu lintu nyt pihalla sitten tekeekään. Luotimme vakikanakauppamme rouviin, heiltä saa aina erinomaisia lintuja.

Tämä oli ensimmäinen chapon-kokeilumme. Linnun voisi täyttää myös kastanjoilla ja/tai vuorata sisältä hanhenmaksalla eli foie gras'lla.

p.s. rasvaa syöttökukosta tuli paljon. Se on nyt purkitettu ja sitä käytetään paistorasvana.

Ei kuvia,

2010-12-21T19:47:00.002+01:00

vain tekstiä. Muistiinpanoja, huomioita. Pieniä vertailuja eri ruokakulttuurien välillä. Mitä mieleen juolahtaa. Sen sellaista.

Miksi pidät ruokablogia jos et laita ruokaa, mieheni kysyy (ei se ole totta).

Olin vähän unohtanut, mitä tältä blogilta halusin. Ei reseptejä, tai jos, niin rivien välissä. Ei kuvia, ei ainakaan jokaikinen kerta. Sorry. En vaan aina jaksa kuvata. Kirjoittaa? Sitä kylläkin. Lippuslappuskirjoitelmia.

Leipä paperissa

2010-12-06T21:49:00.003+01:00

Leipomon vanha herra ottaa hyllyltä pyöreän maalaisleivän, asettaa sen tiskille ja vetäisee telineessä olevasta paperirullasta ison palan; asettaa leivän paperinpalan päälle ja kiepauttaa tottuneella kädenliikkeellä leivälle paperisen paketin.

- Euro neljäkymmentä, hän hymyilee.

Kävelen kotiin lämmin leipä kainalossani. Kahvi on jo valmis, voi pehmennyt sopivasti tuoretta leipää varten.

Villisikamainen juttu

2010-11-29T23:11:00.005+01:00

Voiko tällaisen kinkkukaupan ohi mennä noin vain ja mitään ostamatta?

En minä voinut. Ohuen ohuiksi lastuiksi leikattu villisikakinkku on sekin hyvää, mutta tällä kertaa otimme kolme sormen paksuista makkaraa, joista on sittemmin viipaloitu siivuja aperitiivin seuraksi.

Ei sen kummempaa tällä erää.

Viinin juonnin vaikutuksista

2010-11-13T21:23:00.001+01:00

Kesän viimeiset

2010-09-26T09:48:00.003+02:00

Syksy tekee tuloaan. Laulukaskaat ovat vaienneet, turistit kadonneet, kaupunki valmistuu talveen. Kesä on ollut kaupunkijuhlia täynnä. Ja jokaiseen juhlaan on kuulunut tämä punapaitainen herra, joka valmistaa sokerikuorrutettuja maapähkinöitä ikivanhassa rautapadassaan. Ensin sokeri kiehautetaan, sitten lisätään maapähkinät, ja sitten hämmennetään, hämmennetään ja hämmennetään... Ja kesäyön täyttää makea tuoksu.

Muutama pähkinä on vielä jäljellä viime juhlista, ne nautitaan iltapäivällä teen kera.

Hyvää syksyä kaikille!

Syömisestä ja sen tärkeydestä

2010-09-21T10:16:00.002+02:00

Il faut vivre pour manger et ne pas manger pour vivre.

Molière, Le Malade Imaginaire

Näin kirjoitti 1600-luvulla elänyt näytelmäkirjailija Molière näytelmässään Luulosairas. Vapaasti käännettynä se voisi olla vaikka: On elettävä syödäkseen, eikä syötävä elääkseen.

Kertoo paljon, eikö?

Silakoita, sillejä

2010-09-11T23:14:00.003+02:00

...ja aivan yhtäkkiä televisiossa puhuttiin suomea. Oltiin Turussa, käytiin tangomarkkinoilla ja torilla, sitten jatkettiin Raumalle. Ja minä näin jotakin, mitä en muista koskaan nähneeni kotimaassani televisiosta: raumalaiset kalastajat nostivat paattiinsa verkkoja jotka olivat täynnä silakoita (vai sillejä?), jotka myöhemmin perattiin, pujotettiin silmien kohdalta pitkiin tankoihin ja nostettiin savustuskammioon. Kun kalat olivat valmiita, herkuteltiin. Raumalta matka jatkui Oulankaan, missä kosket kuohuivat ja insinöörin näköinen eräopas kertoi ilmeenkään värähtämättä jääkauden vaikutuksesta Suomen luontoon. Matka jatkuu vielä, seuraavaksi mennään ylemmäs, unohdin jo minne, ja sitten loikataan rajan yli Ruotsin puolelle. Echappées belles tulee taas ensi lauantaina, parhaaseen katseluaikaan, ja ohjelman keskellä hypätään kauas Pohjolaan.

Jäin sitten miettimään, etteivätkö suomalaiset tv-kanavat todellakaan kerro kotimaasta, käy eri puolilla maata, tutustu sen ihmisiin, kerro paikallisista artisaaneista, kalastajista, metsästäjistä, juustontekijöistä, arkkitehtuurista, tai vaikka siitä jääkaudesta – vai enkö minä vain ole koskaan ennen kiinnittänyt siihen huomiota? Muistanko vain väärin, vai tutustutaanko paikallisiin artisaaneihin, siis niihin jotka ovat mestareita omalla alallaan, sanotaan vaikka lapikkaiden tekijöitä, tutustutaanko heihin missään muualla kuin Pauligin mainoksissa?

Käärepaperi

2010-09-08T11:32:00.004+02:00

Leivät kääräistään ranskalaisleipomossa yleensä paperiin - se tehdään sievästi, otan teille joskus kuvan. Mutta tällä kertaa katseeni kiinnittyi itse paperiin: sieltä kun löytyy Provence. Etsi siis kuvasta: Pont du Gard, Avignonin Paavien palatsi ja Saint-Bénezet'n silta, camarguelaiset cabane-mökit, flamingot, Aigues-Mortesin linnoituksen torni. Mukana ovat tietenkin myös oliivit, laulukaskaat, viljanpuinti, ja jotka kuvassa eivät näy, Alphonse Daudet'n mylly, härät, Luberonin vuoret, Baux-de-Provencen linnanrauniot, tuttu kirkko...

Viehättävää, eikö totta?

Melonien maistelua

2010-08-22T10:00:00.006+02:00

Ensimmäiset maistiaiset vihreästä melonista syöty

Melonien (melon eli mölon eli canteloupenmeloni) lisäksi kauppahallista ja maghrebilaisen vihanneskauppiaamme puodista saa vesimeloneita (pasteque). Ne ovat ne kaikkein suosituimmat, eniten täällä päin kasvatetut ja siten myös edullisimmat melonit. (Vaikka jos tarkkoja ollaan, ei vesimeloni ole meloni lainkaan, vaan kuuluu citrullus-sukuun.)

Niiden lisäksi myynnissä on toisinaan vihreitä meloneita (melon verte eli Piel de Sapo) ja keltaisia meloneita (melon jaune eli Canary melon ). Kun on ensin syönyt kilokaupalla melonia ja vesimelonia, on hauska kokeilla jotakin muuta.

Keltainen meloni osoittautui (espanjalaiseksi ja) makeaksi: kuin se olisi melonin ja vesimelonin yhdistelmä. Edullinen sekin: euro ja kuusikymmentä senttiä.

Vihreä meloni ei näyttänyt kovin houkuttelevalta, eikä ainakaan makealta, mutta totuus oli toinen: se oli erittäin makea, mehukas ja raikas, ja muistutti hieman nashipäärynää eli omenapäärynää. Myös vihreä meloni tulee Espanjasta.

Mölon-meloni säilyttää silti ykköspaikkansa aamiaispöydässämme. Myydäänhän niitä melkein joka kadunkulmassa, ja näin sesonkiaikaan niitä saa euron kipale.

Kastanjakeksit

2010-08-18T22:55:00.008+02:00

Itse asiassa olin kuullut sen monta kertaa. Paras keksi on sablé-keksi, ja jos tarkkoja ollaan, nagasakilainen Amakusa-sablé. Se kuulemma murenee suuhun kuin elegantti hieno hiekka... Siis sellainen sopivan makea, syötävä hiekka. Niin hieno on keksin koostumus.

Joten kun aloin etsiä keksireseptiä, johon käyttäisin osan lopuista kastanjajauhoistani, oli selvää että sabléja niistä tulla piti. Eiväthän ne tietenkään olisi samanlaisia kuin Amakusa-sablét, mutta...

...hyviä niistä silti tuli. Umai! huudahti M. haukattuaan ensimmäistä. Herkullista! Keksi mureni suuhun juuri sillä tavalla (tai ainakin sinne päin) kuin sablén kuuluukin. Kastanja antoi niille hienon, hiukan pähkinäisen ja sopivan makean vivahteen. Jopa minäkin, joka en ole yhtä suuri sabléiden ystävä, pidän näistä. (Minun kekseissäni vain saisi olla sattumia, vaikkapa viikunaisia sellaisia.)

Tosin toisen haukkauksen jälkeen M. totesi, että eiväthän nämä Amakusa-sabléiden veroisia ole, mutta oikein hyviä kumminkin.

Papukaijamerkki siis, ilman kymppiä :)

KASTANJAKEKSIT - Sablés à la chataîgne

130 g voita

60 g sokeria

100 g vehnäjauhoja

100 g kastanjajauhoja

1 kananmuna

Vatkaa voi ja sokeri keskenään. Lisää joukkoon kananmuna, vatkaa hyvin. Lisää vehnä- ja kastanjajauhot ja sekoita taikina tasaiseksi. Muovaa taikinasta pallo ja kääräise se talouskelmuun. Siirrä jääkaappiin noin puoleksi tunniksi jähmettymään.

Kaulitse taikinasta noin 5 cm paksuinen levy. Painele levystä haluamasi mallisia keksejä. (Amoran sinappilasilla saa sopivan kokoisia ja nätin pyöreitä!) Paista 200 asteessa n. 10 minuuttia.

**Voit tehdä samalla ohjeella tavallisia kullankeltaisia sablé-keksejä käyttämällä pelkkiä vehnäjauhoja. Älä kuitenkaan huijaa voin kanssa: kunnon voilla saat hyviä keksejä, margariinilla vain sinne päin.

C'est l'été

2010-08-14T22:27:00.001+02:00

Mistä on ihanat kesäpäivät tehty?

Persikoista nektariineista
kaiken maailman meloneista
kurkuista ja tomaateista
viirutetuista vihanneksista

niistä on ihanat kesäpäivät tehty!

(Eikä perjantain maalaistoria voi kesällä millään jättää väliin!)

(Kauanko kesää vielä kestää? Kuun loppuun? Mistä katsotaan kesän loppuvan? Siitäkö, kun torille ilmestyvät kurpitsat? Siinä tapauksessa aletaan loppua jo lähetä... Vai siitä että kaskaat lopettavat laulunsa? Vai siitä että vihdoin alkaisi sataa? En tiedä, katsotaan, päivä kerrallaan, vielä on kuuma...)

Vihreät mantelit

2010-07-16T19:57:00.003+02:00

Ihaillessani keväällä mantelipuiden kukintaa, tiesin jossakin vaiheessa odottaa myös satoa. Nyt on sen aika. Jo muutaman viikon ajan on kauppahallin tiskeillä ollut vihreitä, nukkapintaisia manteleita. Tässä vaiheessa ne muistuttavat vielä serkkuaan aprikoosia.

Tänään en voinut enää vastustaa kiusausta, kun torilla niitä oli enemmänkin myynnissä. Neljällä eurolla kilo.

Kysyimme myyjältä, miten tuoreita, vihreitä manteleita syödään. Hän otti yhden käteensä, halkaisi sen hampaittensa välissä ja otti esiin vaaleankeltaisen sydämen, poisti sen ohuen kuoren ja ojensi sen minulle:

"Näin."

Haukkasin puolet mantelista ja annoin toisen puolen miehelleni. Manteli oli vielä pehmeä ja sen maku aavistuksen hedelmäinen.

"Entä vihreä kuori, voiko siitä tehdä jotakin?" kysyin vielä, mutta myyjä pudisti päätään: ne heitetään pois.

Kotona seurasin mantelinmyyjän esimerkkiä. Halkaisin mantelin hampaitteni välissä ja otin esiin vaalean sydämen. Toisissa manteleissa oli pehmeä kuori, toisissa se oli jo alkanut kovettua. Vihreissä manteleissa oli jo tummumisen merkkejä, kausi alkaa siis olla jo lopuillaan.

Mitä näistä sitten voisi tehdä? Käyttää kai kuten manteleita muutenkin. Sellaisenaan ne ovat herkullisia, mutta ei niitä mielin määrin voi syödä. Onko sinulla käyttövinkkejä?

Le steak haché vs. frikadelle

2010-07-15T10:29:00.007+02:00

Mitä eroa on ranskalaisella steak hachélla ja saksalaisella frikadellella? TV Artella pyörivä älyttömän hauska Karambolage kertoo sen! Ja vaikkei kieltäkään taitaisi, kertovat kuvat kaiken :)

(Video on Karambolage-linkin takana siis...)

Kuva: Karambolage / emission du 04 juillet 2010

Miten haluat munasi ja muita kysymyksiä ja vastauksia

2010-07-08T23:37:00.001+02:00

Ranskalaisissa ja italialaisissa blogeissa on puhuttu viime aikoina ruoasta. Tai siis, on vastattu meemiin, jonka vastauksia on ollut sen verran hauska lukea, että tartuin itsekin tuumasta toimeen. Omastani tuli maratonimeemi, toivottavasti kestätte ;)

Asiaan.

Miten haluat munasi?

Sunny side up! (Miten se sanotaan suomeksi?) Suolaa, pippuria ja paprikajauhetta päälle, reunat rapean pitsisinä. Rakastan kanamunia muutenkin, munakkaana, uppomunina, kokkelina, keittoon rikottuna, munavoina leivän päällä...

Kuinka nautit kahvisi/teesi?

Aamukahvin isosta ranskalaisesta kulhosta, puolet tummapaahtoista kahvia, puolet kuumaa maitoa. Ravintolassa ruoan jälkeen tykkään ottaa espresson (ja sen kanssa pienen palan suklaata, tai sellaisen suklaapäällystetyn mantelin). Teetä rakastan myös. Vihreä tee ilman makeuttajia, mustat teet hunajalla. Marokkolainen vihreäminttutee on viimeisin suosikkini.

Suosikkiaamiaisruokasi?

Hedelmiä ja jogurttia. Tai talvella leipää ja juustoa, juomana jogurttijuomaa. Maustan jogurttijuomani milloin milläkin, yksinkertaisin taitaa olla jogurttia+maitoa+makusiirappia ja vispataan kuohkeaksi. Ah!

Maapähkinävoi?

Kerran vuodessa vähän. Olen kyllä ajatellut joskus tehdä sitä itse, ei varmastikaan ole vaikeaa?

Millaisen kastikkeen haluat salaatillesi?

Teen supersimppelin salaatinkastikkeen näin: lorautan salaatin päälle oliiviöljyä, vähän hyvää etikkaa, ripautan suolaa ja rouhaisen pippuria myllystä, lisään ehkä Provencen yrttimaustetta. Ja sitten sekoitan salaatin. Vaihtelua tulee erilaisista oliiviöljyistä ja etikoista. (Ja salaattiaineksista.) Näin siis kotosalla :)

Tuoreita viikunoita ja vuohenjuustoa uunissa

Colaa vai Pepsiä?

Ei kumpaakaan. Pepsi on kauheaa ja Cola (Coca?) tahmaa hampaat. Ja molemmat haurastuttaa luut, joten...

Laiskottaa, mitä teet?

Surffaan netissä ;) Ruoaksi teen munakkaan (juustolla) ja sen seuraksi simppelin salaatin. Leipää katan pöytään tietenkin.

Laiskottaa todella, minkä pizzan tilaat?

Ai kotiinkuljetettuna? Siitä on aikaa... Suomessa tilasin katkarapupizzan runsaalla valkosipulilla, mutta oikeasti parasta on hyvä margherita.

Tuntuisi vähän kokkailulta, mitä teet?

Luen keittokirjoja ja reseptileikekirjaani, surffaan netissä ja teen jotakin, mitä en ole koskaan ennen tehnyt. Juuri nyt houkuttaa oeufs à la neige -tyyppiset kananmunavalkuaiset, jotka uppopaistetaan... tai jotain, löysin ohjeen vast'ikään.

Saatko jostain ruuasta huonoja muistoja?

Monestakin kouluruoasta. Tillilihaan en tiedä kykenisinkö koskemaan, ja kanaviillokkikin on niin ja näin. Ihmekö, että moni tyttö siirtyi kasvisruokailijaksi, kun ihana keittäjätär teki ne ruoat itse!

Kesäkurpitsankukkia, jotka voisi täyttää monella tapaa.

Muistuttaako joku ruoka sinua jostakusta?

Tietenkin! Marjakeitto muistuttaa mummosta, samoin suurin osa suomalaisista perinneruoista. Miten joku osaakin (osasikin) valmistaa kaiken? Ja ilman keittokirjoja! Kalakukko muistuttaa vaarista, ja siitä kerrasta kun vaari nosti minun ja siskoni eteen saavillisen pikkukaloja, joilta piti ensin taittaa niskat ja sitten suolistaa. Sain kuulla olevani kaupunkilainen (en ole, olen esikaupunkilainen). Mummin taas muistan aleksanterinleivoksista. Isän rosvopaistista, äidin kaikista uusista kätevistä 80-luvun pikajauheruoista. Siskon katkaravuista ja salamista, koska hän on nykyään kasvisruokailija. Sedän muistan metsämansikkajogurtista, koska sitä hän tarjosi minulle sen jälkeen kun olin lentänyt keinusta ruusupuskaan ja setä oli putsannut haavani. Tädin juomalasista, mistä hän joi mitä tahansa: vettä, mehua, maitoa ja piimää, koska "vatsassahan ne menevät sekaisin kumminkin". Kaikkiin ihmisiin kai liittyy joku ruokamuisto.

Onko olemassa ruokaa josta kieltäytyisit?

On. Koitan olla kaikkiruokainen nykyään, mutta ötökät ja skorpioni (ja koira) tuottaisivat vaikeuksia.

Mikä oli lapsena lempiruokasi?

Sinihomejuusto. Juusto ylipäänsä. Grillatut lihajutut, jotka tiputin tahallani tuhkaan, koska siten ne saivat hyvän lisämaun. Mikä ilo olikaan kun löysin morbierin ;) Mummon marjakeitto, jota oli aina jääkaapissa, sitä olisi voinut juoda litra tolkulla. Mummon leipomat leivät, jotka syötiin kaikki heti kun ne tulivat uunista. Äidin paistamat silakat, jotka sai syödä ruotoineen päivineen ja joissa parasta oli rapea pyrstö!

Oliko sinulla lapsena ruokaa jota vihasit, mutta nyt rakastat?

Sienet. Äiti piilotti niitä ovelana lihapullataikinaan, ja äidin lihapullat olikin älyttömän hyviä. Mutta sienistä sellaisenaan en pitänyt. Mitä hulluutta, tuumin nyt.

Lempihedelmäsi ja - vihanneksesi?

Hedelmistä lemppari on kai vesimeloni. Erityisesti tietenkin kesällä. Muuten verigreippi. Ja nashi-päärynät. Vihanneksista kurkku. Ja sipuli! Ja endiivi. Ja daikon.

Kvitteneitä, kakeja ja sitruunoita.

Lempiroskaruokasi?

Panini. Rakastan panineja!

Lempivälipalasi?

Syön aika harvoin välipaloja, paitsi nyt kesällä syödään vesimelonia. Mutta rusinoita rakastan, ne napsin pois ihan liian nopeasti jos niitä on kaapissa.

Onko sinulla jotain outoja ruokatapoja?

Ai ruokailutapoja? Tietääkseni ei... Paitsi että en voi olla ilman aamiaista. Jos en saa aamiaista, olen huonolla tuulella koko päivän. Ja lounas on syötävä klo 12-14 välisenä aikana (olen tästä aivan samaa mieltä ranskalaisten kanssa), muuten menee päivä pieleen (ja saan päänsäryn).

Olet dieetillä. Millä ruualla täytät itsesi?

Muuten tavallisella, mutta jättäisin pois leivän, pastan, perunan (ei vaikeaa, sillä inhoan perunaa) ja riisin. Ja juuston. Auts.

Lopetit dieettisi, mitä saisi olla?

Juustoa :)

Miten tulisena tilaat intialaisen/thaikkusi?

Intiassa ei-turistiravintolassa en tilaisi tulisena... Muuten kaiketi mediumina.

Grillattua endiiviä.

Saako olla jotain juotavaa?

Kuplivaa mineraalivettä. Viiniä.

Punaista vai valkoista?

Riippuu ruoasta. Provencessa olen oppinut juomaan enemmän roséviinejä, mutta periaatteessa pidän kaikista.

Lempijälkiruokasi?

Hedelmäsalaatti. Tai mansikat suklaalla. Tai profiterole. Tai jos totta puhutaan, tarte tatin...

Täydellinen yömyssy?

Semmoinen jossa on tupsu ;) En ole oikein sisäistänyt yömyssykäsitettä. Aperitiivina hyvä on kir au vin blanc ja digestiivinä joku hyvä makea viini.

Mikä on ensimmäinen leipomis- tai kokkailumuistosi?

Hiekkalaatikolla :) Mulla oli hieno valurautaunen miniuuni, johon sai tulenkin. Äiti teki myöhemmin mulle puisen vihreän uunin, joka oli sekin hieno. (Tai ehkä se menikin toisin päin?) Ja naapurinlasten kanssa leikittiin kauppaa, jossa myytiin pussikeittoa ja jauhelihaa, kaikki käärittiin vanhoihin sanomalehtiin. Varsinaisessa oikeassa keittiössä olen ollut pennusta saakka auttamassa. Hakemassa persiljaa ja ruohosipulia kasvimaalta, jos ei muuta. Ensimmäinen oma ruoka taisi olla munakas, isä opetti.

Kuka on vaikuttanut ruoanlaittoosi eniten?

Isä. Ja äiti. Ja mummo ja vaari, ja mummi. Ja nyt mun mieheni, kaikkein eniten. Ja Helsingissä rakas japanilainen ystäväni rouva A, joka saattoin koska tahansa tulla ja pimpottaa ovikelloa ja tuoda jotakin lämpimäisiä (tai kylmiäisiä, harvemmin ne lämpimiä olivat). Se oli ihan älyttömän hauskaa (varsinkin kun rouva A voisi ikänsä puolesta olla lähinnä äitini). Anopilta olen oppinut muutaman japanilaisen perusruoan reseptin. Toivon, että opin vielä lisää.

Okayu umeboshilla ja persiljalla.

Onko sinulla valokuvaa todisteeksi varhaisista kokkailuistasi?

En ainakaan muista. Sellainen kuva kyllä on, missä olen omenapuussa omenia keräämässä ja kasvimaalla kaalimaalla. Ja semmoinen, missä silmät ummessa ja suu auki olen valmiina haukkaamaan isän grillaamaa t-luupihviä.

Kärsitkö jonkinlaisesta ruoanlaiton pelosta, saako ajatuskin jonkin ruokalajin kokkailusta kämmenesi hikoamaan?

Minua jännitti ihan hirveästi kokata anopille. Etenkin riisiä. Mutta hyvin meni, ja helpotukseni oli suuri, kun ensimmäisen suupalan jälkeen anoppi sulki silmänsä ja nojautui taaksepäin ja huoahti: oishii! Eli hyvää :)

Mikä on käytetyin tai eniten arvostamasi keittiövälineesi ja/tai suurin pettymyksesi mitä keittiövälineisiisi tulee?

Eniten arvostamani keittiöväline on miehen sedän takoma keittiöveitsi. Se on uskomattoman hyvä. Ja minä seurasin vierestä, kun sitä taottiin. Pettymys taas oli puinen pullasuti eräästä suomalaisesta brändiliikkeestä, jonka sutiosa irtosi parin käyttökerran jälkeen.

Nimeä jokin hauska tai outo ruokakombinaatio josta todella pidät?

Mieheni mielestä on kummallista, että lisään okayu-riisipuuroon päärynää. Mutta kun se on hyvää niin! Suomessa kummastusta luultavasti herättäisi se, että lisään suolaa vesimelonin päälle.

Nimeä kolme syötävää tai ruokalajia, joita ilman et vain voi elää?

Juusto ja leipä, niitä kaipasin Japanissa asuessani ihan valtavasti. Keittiössä taas tulee aina olla sipulia. Se on kaiken A ja O.

Mitä ruoanlaitostasi puuttuu?

Järjestelmällisyys. Aikataulut. Ja joskus tuntuu, että tulisin loistavasti toimeen pelkällä hyvällä leivällä, juustolla ja punaviinillä. Tarvitseeko sitä aina sen enempää? (No seuraavana päivänä kyllä...)

Pieni kakkukauppa

2010-07-06T20:45:00.003+02:00

Tuoko tuossa keskellä...

Vai tämä aprikoosinen...

Tai ehkä joku suklainen?

Suosimani kävelyreitti kulkee kahden kirjakaupan ohi. Kun olen tarkastanut niiden ikkunavalikoimat huolellisesti, siirryn naapuriin, kakkukaupan ikkunoiden ääreen. Haaveilen aina ostavani sieltä kakun... Syntymäpäivälahjaksi, merkkipäiväksi, muuten vaan. Arvuuttelen ikkunan ääressä itsekseni, mikä kakuista olisi paras, mikä niistä veisi kielen mennessään. Yleensä ajoitan kävelyni lounasaikaan tai sunnuntaille, jolloin kaupan ovet ovat kiinni, enkä joudu houkutusteni uhriksi.

Vaikka jonakin päivänä... Ihan varmasti...

Tähän väliin voinkin tehdä tunnustuksen: en ole kummoinenkaan kakkumaakari. Lapsuudessani kakku tarkoitti mansikkakakkua, jonka isä oli ensin kostuttanut itse tekemällään hillolla, jossa oli runsaasti lientä ja liemen seassa mansikkamollukoita. Sama hillo oli ihanaa jogurtin kanssa aamiaisella... Parasta mansikkahilloa ikinä, jos minulta kysytään. Itse kakun ulkomuoto ei ollut mitenkään pedantti eikä pikkutarkka, päinvastoin. Mutta maku oli kohdallaan – siinä maistui kesä.

Olinkin kauhean ilahtunut, kun saman tapainen kakkuohje löytyi Tessa Kirosin kirjasta Hillasoilta oliivilehtoihin. Siinä oli tunnelmaa! Olen muutenkin ihastunut tuohon kirjaan, reseptit ovat toimivia ja tarinat hauskoja. Voisi niitä tosin lukea enemmänkin. Ja voihan niitä, onhan häneltä ilmestynyt kirjoja enemmänkin.

Taikinakulhon ääreltä

2010-07-01T11:21:00.003+02:00

"...mettre la farine dans un saladier..."

Yksi asia, minkä olen Ranskassa oppinut, on salaattikulhon käyttäminen taikinakulhona. Tai oikeastaan ihan minä tahansa kulhona: siinä sekoitetaan lettutaikina, meritursassalaatti, kylmä gazpacho-keitto, vatkataan kermavaahto. Lasinen salaattikulho on jykevä, se ei keiku eikä kaadu. Tämä (italialainen) salaattikulho on osoittautunut täydelliseksi kapistukseksi keittiössä. Se on myös muodoltaan kaunis (kapenee sopivasti alaspäin) ja tuo isommankin salaatin hienosti esiin.

Toinen asia, minkä olen Ranskassa oppinut, on grammojen ja keittiövaa'an käyttö. Jokapäiväistä leivontaa ja mittaamista helpottamaan on toki keksitty myös grammat ja senttilitrat osoittavat mittamukit (kuvassa vasemmalla). Lasisen Pyrexin mittamukini tiputin jo kiviselle lattialle, harmi sinänsä, sillä pidin siitä enemmän kuin tuosta muovisesta. Ranskassa ei myöskään käytetä desilitroja, joten toisinaan tarvitaan matematiikkaa. 10 cl = 1 dl. Miten monta kertaa olen tämänkin tullut tarkistaneeksi! Oman rakkaan desimittani toin mukanani Suomesta.

Vispiläkin on täällä toisen mallinen. Pidän tuosta pitkulaisesta vispilästä, vaikka kerman vatkaan mieluummin meikäläisellä pyöreän muotoisella. Kuvassa näkyy vielä yksi keittiömme käytetyimmistä välineistä... Nimittäin ruoanlaittopuikot. (Kuvassa lusikan takana, ne raidalliset.) Meillä on niitä neljä paria, ja niitä tulee käytettyä koko ajan. Ne sopivat sekoittamiseen, kääntelemiseen, nostamiseen, noukkimiseen... Melkein mihin tahansa. (Tarvitsinko niitä myös lettutaikinan tekemiseen, en enää millään muista...)

Lettuja tehdessäni käytin tällä kertaa tummia tattarijauhoja (farine de blé noir) ja tavallisia, keraamisessa purkissa olevia tavallisia jauhoja (farine de blé). Tattarijauhot ovat kellertävässä pussissa, jonka kyljessä lukee Reflets de France. Kun katsoo kuvaa tarkemmin, löytää sieltä toisen saman näköisen logon. Se on suolapurkki, siinä on Guéranden harmaata merisuolaa, tavalliseen keittiökäyttöön sopivarakeista. Reflets de France -merkin takaa löytyy (Carrefour-yhtymä ja) tuotteita, joiden katsotaan edustavan ranskalaista kulinarismia ja ruokakulttuuria. Ei hullumpia tuotteita, eivät ollenkaan.

Mustat arvokkaat

2010-06-25T10:31:00.000+02:00

Arvaatteko mitä nämä ovat? Annan vinkin... Täällä päin on aikoinaan kukoistanut silkkikauppa...

Arvasitko? Kyllä, nämä ovat mulperi- eli silkkiäispuun marjoja. Punaiset marjat värjäytyvät lähes mustiksi kypsyessään, ne muistuttavat karhunvatukkaa ulkonäöltään, mutta ovat niitä pitkulaisempia.

Minä löysin ne sattumalta. Ajoimme tietokonekorjaamon takapihalle ja parkkeerasimme suoraan marjoista mustana olevan mulperipuun alle. Koska korjaamo on hiukan sivussa, eikä siellä koskaan ole autoja jonoksi asti, uskaltauduin ottamaan puusta maistiaiset. Kuusi mehevää marjaa. Jos puu olisi ollut vähän kauempana pysäköintipaikalta, olisin kerännyt korillisen!

Illalla pesin marjat, kuivasin ne ja pääsin maistelemaan. Mietoja, maukkaita, elegantteja. Jotakin viinirypäleen ja karhunvatukan väliltä. Siemenet kuin vadelman, mutta niitä on vähemmän ja ne ovat pehmeämpiä.

Koska juuri nyt ovat mulperipuunmarjat parhaimmillaan, tekisi mieleni lähteä retkelle niitä etsimään. Niistä voisi tehdä hilloa tai siirappia, niitä voisi tarjota jäätelön kanssa... Tai ehkä niistä voisi tehdä kiisseliä? Ei hullumpi idea, kuvittelisin!

Retki myrskyssä

2010-06-22T15:52:00.001+02:00

Sinä päivänä, kun me päätimme lähteä eväsretkelle, oli tuuli hyytävän kylmä.

Mutta mitäpä siitä. Kahtena päivänä peräkkäin olimme joutuneet jättämään vanhalla sillalla järjestetyt ilotulitukset sivuun, oikuttelevan sään ja sateiden takia. Mikään pikku tuuli ei estäisi meitä lähtemästä nyt retkelle.

Niinpä me keitimme kotona riisiä. Paahdoimme seesaminsiemeniä ja suolaa pannulla, ja näin syntynyt gomashio pakattiin pakasterasiaan. Sitä ripoteltaisiin riisin päälle. Kauppahallista haimme palan lohta, se paistettiin pannulla ja pakattiin rasiaan. Yksinkertaistakin yksinkertaisemmat retkieväät.

Ja sitten matkaan! Yli kukkuloiden ja läpi laaksojen, kohti Välimerta.

Tuuli keikutti autoa, eikä perille päästyä tullut kuuloonkaan, että eväät olisi voinut nauttia romanttisesti rantakalliolla. Ei. Mutta onneksi auto on sen verran iso, että kun etupenkit työntää mahdollisimman eteen, saa takapenkistä oivan piknik-paikan. Maisemat olivat kumminkin komeat.

Ruoan jälkeen uskaltauduimme ulos. Meri pauhasi, mekko hulmusi, ja me löysimme jonkun toisen eväsretken jäännökset. Me katsoimme toisiamme: ensi kerralla, katkarapuja! Mikä loistoidea!

Kallio oli täällä ryppyinen ja reikäinen.

Ja kasvit kurkkivat pienistä koloista.

Vesimeloneista

2010-06-18T15:50:00.005+02:00

Vesimelonit ovat saapuneet alakerran pikkukauppaan ja maghrebilaisen vihanneskauppiaamme tiskeille. Isot, soikeat, mehukkaan näköiset arbuusit maksoivat euron kilo, joten otimme puolikkaan. Siitä riittää syömistä vähäksi aikaa!

M. kertoo vesimelonia syödessään aina saman tarinan. Kuinka hänen kotipuolessaan oli vesimelonipeltoja ja kuinka naapurin herra antoi koulusta palaavalle pikkupojalle kokonaisen vesimelonin kotiinviemisiksi.

Tarina jatkuu sillä, kuinka koppakuoriaiset (joita japanilaislapset pyydystävät kesälemmikeiksi) rakastavat vesimelonia, ja miten seuraavana päivänä meloniviipaleesta ei ole mitään jäljellä.

Olen kuullut nämä tarinat monta kertaa. Eikä se haittaa, ne ovat hauskoja tarinoita.

Meillä vesimelonin toi aina isä. Mistä hän ne hankki, en tiedä, mutta oli kesä, aurinko paistoi, ja isä palasi töistä ison, pyöreän vesimelonin kanssa. Sitten haettiin naapureiden lapset paikalle, vesimeloni halkaistiin, ja jokainen sai palan kaluttavaksi. Mustia siemeniä syljeskeltiin pihamaalle ja toivottiin että niistä alkaisi kasvaa uusia meloneita.

Joku ehkä huomaa kuvassa olevan meloniviipaleen päällä suolakiteitä. Se on camarguelaista suolankukkaa, jota olen taputtanut melonin päälle. Se tuo melonin makeuden esiin. Suolaa ei laiteta paljon, semmoinen pikkuhippunen riittää.

Kaksi keittiötä

2010-06-13T11:14:00.002+02:00

No nyt se näkyy! Hauskaa sunnuntaita kaikille :)

Lantti hyväntekeväisyyteen

2010-06-12T15:13:00.005+02:00

Tiedän, tällä ei ole mitään tekemistä ruoan eikä ruokablogin kanssa. Mutta olen nauranut vatsa kippurassa tälle Punaisen Ristin mainokselle, joten halusin jakaa sen kanssanne!

(Kyllä, ranskalaiset mainokset ovat toisinaan niin sanotusti seksistisiä, niissä nauretaan niin miehille kuin naisillekin, ja aivan eritoten miehille... ;) )

Hyvää viikonloppua kaikille!

p.s. Jotta ei ihan menisi ohi aiheen, niin laitan seuraavan linkin tähän. Käykää lukemassa Haarukan ruokakokemuksista Marseillessa, onpa ohessa koulun ruokalistakin!

p.p.s. Tämä toinen mainos kieltäytyy jostakin syystä näkymästä blogissa, mutta jos haluatte nähdä lisää ranskalaisia mainoksia (ja nauraa), niin klikatkaa tänne! Hyvää sunnuntaita kaikille :)

Solmussa

2010-06-09T11:49:00.001+02:00

– Ottaisin yhden... (purkin auringonkukkahunajaa, kiitos.)

– Haluaisin vielä maistaa... (unikkosiirappia, siis.)

– Onko tämä teidän... (käyntikorttinne, tarkoitan)?

On päiviä, jolloin sanat eivät muistu mieleen eikä lauseista tule kokonaisia. On päiviä, jolloin lause alkaa yhdellä kielellä ("we have"), jatkuu toisella ("beaucoup de tomates") ja loppuvat kolmanteen ("deshou"). Ja on päiviä – onhan, onhan? – kun ne sanat ja lauseet tulevat ulos kuin vettä vaan! Ehkä tulevaisuudessa, tai ehkä omalla kotimaisella, mutta pääasia että joskus kumminkin.

Aprikoosinyssykät

2010-06-08T23:49:00.002+02:00

Papillotes d'abricots au thym

Tänä aamuna oli kahdesta kilosta aprikooseja jäljellä vielä vajaa kilo. Piirakkaa en tekisi, sillä (minun pitäisi pudottaa pari kiloa vyötäröltä ja) meitä olisi vain kaksi sitä syömässä, joten kokonainen piirakka olisi liikaa. Pyörittelin siis peukaloitani ja surffailin netissä ja... Bingo!

Aprikooseista kuusi käytettiin seuraavalla tavalla.

Ne pestiin ja kuivattiin.

Halkaistiin.

Poistettiin kivet.

Otettiin esiin leivinpaperirulla ja leikattiin siitä kolme kappaletta 30x30 cm:n kokoista palaa.

Ja aseteltiin niille kullekin neljä aprikoosinpuolikasta.

Joiden kivien tilalle nostettiin nokare Camarguen hunajaa.

Ja ripoteltiin päälle timjamia.

Sitten paperien reunat nostettiin yhteen ja kierrettiin kiinni.

Ja paperinyssykät nostettiin uunipellin päälle.

Niitä paistettiin 180 asteisessa uunissa sellaiset viisitoista minuuttia.

Ja sitten niiden annettiin jäähtyä.

Jotta ne voitaisiin syödä haaleina.

Miltäkö ne maistuivat? Kirpeiltä, yhä kirpeiltä! Mutta hunaja oli saanut ihanan maun. Sitä siis lusikoitiin uudestaan aprikoosien päälle, ja voivoteltiin, miksei oltu ostettu vaniljajäätelöä, sen kanssa papillotes d'abricots olisivat olleen juuri sopivan kirpeänmakeita.

Entä mitäkö lopuille aprikooseille kävi? Neljä niistä pääsi maustamaan härälle tehtyä grillikastiketta (joka näin sivumennen sanoen oli M:n käsialaa ja maultaan kertakaikkiaan herkullista), ja lopuista tehtiin kompottia.

Aprikoosikompotti maustettiin ruskealla sokerilla (sucre roux) ja rosmariinilla, ja tuoksu ainakin oli mainio. Huomenna maistellaan. Kenties vihdoin sen jäätelön kanssa? (Ei, ei puhuta niistä kiloista...)

Aprikoosimania

2010-06-05T15:00:00.002+02:00

Kaksi kiloa aprikooseja. Kypsiä, makeita, mehukkaita. Niin kypsiä, että jos niitä ei heti valmistaisi (tai ainakin jaottelisi), saisi seuraavana päivänä heittää kaksi kiloa aprikooseja roskikseen.

Tee hilloa, ehdotti myyjätär.

Mutta minä olin utelias kokeilemaan kaikkia muita reseptejä kuin hilloa.

Aloitin tekemällä aamiaisjuomaa seuraavalle päivälle. Viisi kypsää aprikoosia, jogurttia, maitoa - ja kamalasti sokeria. Aprikoosi on paitsi makea, myös yllättävän hapan. Kuohkea juoma sai odottaa jääkaapissa seuraavaan päivään.

Seuraavaksi aloin keittää sokerilientä (o,2 dl vettä, 75 g sokeria), jossa pehmensin 600 g kypsiä aprikooseja. Yhden sitruunan mehu joukkoon, survaistaan tasaiseksi ja laitetaan pakkaseen kovettumaan. Tarpeeksi jäähtyneen sorbetin sain pakkaseen vasta illalla myöhään.

Lauantaiaamun aloitimme aprikoosi-jogurttijuoman lisäksi aprikoositeeleivällä. Viisi kypsää aprikoosia teki teeleivästä kirpeän makean ja väriltään kullankeltaisen.

Ja lounaan jälkeen, kun lämpötila oli jo kohonnut kahteenkymmeneenseitsemään asteeseen, oli aika aprikoosilimonadille. Jälleen neljä aprikoosia käytetty! (Ja osa survoksesta odottaa seuraavaa juomahetkeä.)

Vajaa puolet kahden kilon aprikoosimäärästä odottaa vielä käyttöään. Vaihtoehtoina olisi aprikoosipiirakka, tarte tatin aprikoosista, aprikoositian, paistetut aprikoosit, ja suolaisista ainakin aprikoosikana. Aprikoosihilloa ei noin pienestä määrästä enää voisi keitelläkään.

"Madame, nämä ovat paikallisia aprikooseja, tosi makeita, ihan tästä läheltä, maistakaahan!"

APRIKOOSILIMONADI

4 kypsää aprikoosia, sokeria, jäitä, kuplavettä (meillä Badoit)

Halkaise aprikoosit ja poista kivi. Kaavi aprikoosinliha kuoresta ja laita ne korkeaan kulhoon. Lisää joukkoon sokeria. Survaise sauvasekoittimella tasaiseksi massaksi. Maista. Lisää sokeria oman makusi mukaan. Nosta aprikoosisurvosta korkean lasin pohjalle. Kaada päälle kuplavettä. Sekoita. Lisää joukkoon jäitä. Nauti kylmänä.

Kirsikka-aika ja aprikoosikin

2010-06-04T17:14:00.003+02:00

"Maistakaa, rouva, maistakaahan toki!"

"Ottaisin kilon kirsikoita, olkaa hyvä."

"Kilonko, rouva?"

"Niin, onko se liikaa? Olen tekemässä clafoutista, luuletteko että nämä sopisivat siihen?"

"Voi rouva, en minä leivo... Mutta ne ovat todella hyviä, kilo ei ole lainkaan liikaa, nämä säilyvät ainakin viikon, nämä kun ovat makeaa, kiinteää lajiketta!"

Otin myös aprikooseja. Kaksi kiloa. Ne olivat niin makeita, niin hyviä, valehtelematta parhaita mitä olen tähän asti maistanut. Kirsikoista en raaskikaan tehdä clafoutista, sitä varten käyvät vähän ylikypsemmätkin ja kakkoslaatu, kun nämä kirsikat sen sijaan, ne syödään sellaisenaan, tai ehkä jäätelön kanssa... Aprikoosit sen sijaan on käytettävä pian. Mitähän niille keksisi?

Pyöräkorissa on alimmaisena kananmunia ja hunajaa, herkät kirsikat ja aprikoosit on aseteltu niiden päälle. Loput ostokset (bonitoa, artisokkia, kevätsipulia, kesäkurpitsaa...) ovat toisessa pyöräkorissa.

Tunnustuksia ja tomaatteja

2010-06-03T11:35:00.002+02:00

Totta puhuen, olen viime aikoina (ollut aika hiljainen ja) hiukan epäillyt onko mitään järkeä kertoa ostamistaan tomaateista tai päärynöistä, herneenpaloista tai kummallisen näköisistä kaloista. Ja juuri kun näitä mietin, sain postia Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelmasta. He kirjoittivat näin:

"Kirjeitä keittiöstä muistuttaa, että ruoka ei ole vain ravintoa: se on tarinoita, muistoja ja kokemuksia – sekä polku erilaiseen kulttuuriin. Pinean herkkävireiset tekstit ja tunnelmalliset kuvat vievät vuoroin Suomeen, vuoroin Etelä-Ranskaan tai Japaniin. Kirjeitä keittiöstä johdattelee lukijansa aivan uudenlaisten raaka-aineiden ja kiinnostavien ruokakokemusten maailmaan."

ja ojensivat tämän:

Kappas! Minä siis kiitän ja kumarran, ja jatkan sittenkin samaan malliin. Ja kerron teille niistä ostamistani tomaateista.

Olen ihaillut näitä häränsydämiksi kutsuttuja tomaatteja jo kauan. Ne ovat muhkeita ja pehmeitä – ja hinnaltaan tavallisia tomaatteja kalliimpia. Siksi epäröin pitkään niiden ostamista. Olisivatko ne sen parempia? Vai pelkän ulkonäkönsä puolestako ne nostetaan korkeampaan arvoon? No, olen utelias, ja ostin niitä vihdoin kolme. Leikkasin yhdestä viipaleita, jotka asetin laakealle lautaselle. Ne olivat kuin punaisia ruusuja. Ripottelin viipaleille suolankukkaa ja pippuria, ja lorautin päälle oliiviöljyä ja hiukan omenasiiderietikkaa. Annoin niiden maustua jääkaapissa ja tarjosin sitten alkupalaksi.

Ne olivat ihania. Makeita ja lihaisia. Muotonsa puolesta ne sopivat erinomaisesti täytettäviksi, ja viipaloituna ne antavat hauskan ilmeen lautaselle. Euro kilohinnassa ei tunnukaan enää niin suurelta.

...eivätkä tomaatit tähän lopu... viimeksi äkkäsin kauppahallissa pisaran muotoisia tomaatteja... ne olivat hinnakkaita nekin, mutta... no, jonakin päivänä!

Gastronomiaa ja elokuvia

2010-05-19T23:26:00.004+02:00

Sanotaanko vaikka Cannesin kunniaksi? Voilà, kaksi pätkää elokuvista, joissa pääosassa on ruoka. Kumpaakaan en ole nähnyt tämän enempää, mutta kumminkin:

Laurent Bénégui: Au petit Marguery

Sandra Nettelbeck: Chère Martha

Chere Martha sur Comme Au Cinema

(Nappasin nämä viitoskanavalla esitetystä Anne Andreun dokkarista Le cinema passe a table - valtavan mielenkiintoinen dokumentti!)

Punaposkiset päärynät

2010-05-17T16:26:00.007+02:00

Tutkimusmatkani ranskalaisisissa kauppahalleissa ja toreilla jatkuu. Tämän kertainen saaliini ovat punaiset päärynät, poire rouge "red bartlett", jotka ovat matkanneet Etelä-Ranskaan Argentiinasta. Kauniit, voimakkaan hedelmäiselle tuoksuvat päärynät ovat juuri niin hienostuneen makeita kuin odottaa saattaa. Ei niille tarvinnut tehdä mitään: kuorin ne (varmuuden vuoksi), leikkasin siivuiksi ja tarjosin vihreän teen kera sellaisenaan. Herkkua.

Lisäys keskiviikkona: viimeinen päärynöistä syötiin mansikoiden kanssa, ja koko komeus maustettiin sokerilla makeutetulla sitruunamehulla. Löysin sitruunavinkin La Dolce Vita - Elämä on suloista -blogista, ja meidän keittiöömme tämä resepti tuli heti jäädäkseen. Kiitokset siis Veralle!

Ikkunaostoksilla

2010-05-10T20:12:00.002+02:00

Valinnan vaikeus

Jos minulla olisi ollut leivoshaarukka mukana, olisin ottanut tuon piikikkään.

Veitsiä joka lähtöön
Jos olisin osannut päättää, olisin nyt linkkuveitsen omistaja.

Aamiaissetti

Jos en olisi joutunut kävelemään vielä monta tuntia lisää Lyonin kaduilla, olisin ostanut (ainakin) tuon teekannun. Ja maalannut sen, jos olisin osannut.

Yllättävä käänne

2010-05-09T17:54:00.001+02:00

Luulen, että on olemassa puutarhajumala. Sellainen, joka kuulee surkuttelevan olohuonepuutarhurin valituksen ja rukouksen, ja ohjaa hänet oikeaan paikkaan oikeaan aikaan ja ojentaa hänelle neljä yrtintainta. Basilikan, toisen pienemmän basilikan, oreganon ja ranskalaisen rakuunan. Siis sellaisiakin yrttejä, joista surkutteleva olohuonepuutarhuri ei ole edes unelmoinut.

En nähnyt puutarhajumalaani. Hän oli asettanut erilaisia yrttejä puistossa olevalle pöydälle, josta (kenties tietyn kellonlyömän jälkeen?) niitä sai ottaa niin kauan kuin jaettavaa riitti. Ei mennyt kuin hujaus, ja pöytä oli tyhjä. Joku muu otti veripeipit, joita olin hetki aikaisemmin ihaillut, joku toinen salvian ja tillin, joku taimia joita en edes tunnistanut.

Taimijumala oli osallistunut puistossa järjestettyyn puutarhatapahtumaan, joka oli jo lopuillaan. Ehkei hän halunnut viedä pieniä taimia mukanaan, ehkä hän halusi omalta osaltaan jakaa yrttien sanomaa, en tiedä. Minä vain kiitän. Merci. Mille fois.

Olohuonepuutarhurin tunnustuksia

2010-05-09T11:22:00.000+02:00

Sitruunamelissa (Melissa officinalis)

Olen ollut laiska kotipuutarhuri tänä vuonna. Kylvin kyllä shisoa ja basilikaa, kastelin niitä hyvin ja ne kasvoivat taimiksi. Sitten. Viivyttelin. Liian kauan. En ottanut härkää sarvista ja sukkapuikkoa käteeni (jolla avitan taimet vanhasta mullasta) enkä koulinut taimia ennen kuin ne näyttivät surkeilta. En kehtaa ottaa kuvaakaan niistä, toivon ja odotan vain, että ne antaisivat minulle anteeksi ja kasvaisivat sittenkin. Edes pari. Tai edes yksi pieni taimi, jonka saisin parvekelaatikkoon asti.

Sitruunamelissa sen sijaan voi hyvin. Ostin sen taimena viime vuonna, ja olen saanut jo jakaa sen kahteen erilliseen ruukkuun. Se on kaunis, se maistuu hyvältä ja se on tämän hetkinen lempparini (ainokaiseni). Voi olla, että haen sille seuraa maanantain taimitorilta: sisätiloissa ja parvekkeella voisi viihtyä ainakin minttu (ja basilika, jos nuo pienokaiseni minut hylkäävät).

Paitsi tunnustaa epäonnistumiseni sisäpuutarhurina, oli tämän postauksen tarkoitus kertoa shison siemenistä. Moni on varmaan huomannut, että punaisen shison eli punaisen perillan eli veripeipin siemeniä saa Suomesta. Vihreää shisoa on sen sijaan ollut vaikempi löytää. Mutta niihin uutisiin: luin tapani mukaan ja uteliaana Hyötykasviyhdistyksen tämän vuotista siemenluetteloa, ja silmiini osui vihreä perilla, perilla frutescens var. purpurascens "Green".

Eli jos kuka on kiinnostunut sitä kokeilemaan, vielä ehtii! Siemenet kylvetään sisällä, koulitaan kun ensimmäiset varsinaiset lehdet ovat ilmestyneet, ja pienet taimet istutetaan ulos kun viimeisetkin yöpakkaset ovat menneet. Shiso kasvaa isohkoksi puskaksi, joten 40 cm välit ovat tarpeen. Taimea ei tarvitse latvoa, vaan lehtiä otetaan sitä mukaa käyttöön kun ne kasvavat isoiksi. Punainen shiso antaa väriä ja siitä saa hyvää mehua, ja vihreä shiso on monipuolinen yrtti keittiössä.

Eipä muuta, hyvää sunnuntaita vaan, ja onnea äideille!

Uuden sadon valkosipulit

2010-05-05T14:20:00.000+02:00

– Madame, noooooo, eivät ne ole hyviä, kauppias pudisteli päätään kun pyysin saada valkosipuliletin. Todistellakseen sanojaan hän puristeli letin alimmaista valkosipulia, joka varisi ja näytti pehmeältä.

Totta. Minullahan on noita kotona, kaksi kokonaista jäljellä, eivätkä ne ole enää hyviä. Sydän on kuivunut ja kynnet ovat nahkeita. Miksi ne olisivat kaupassa sen parempia?

– Mutta meillä on uutta satoa, selitti kauppias, noin viidentoista vanha poika joka toisinaan tuuraa isäänsä, ja esitteli muhkeita, vihreävartisia valkosipulikimppuja. Kolme päätä, trois têtes d'ail, kolmella eurolla. Niiden vieressä, isossa laarissa olevat vanhat purppuraiset olisivat kolme kahdella eurolla.

Katsoimme toisiamme. Ja otimme uutta satoa.

Kotona M. totesi että valkosipulin varret voisi paistaa pannulla voissa, niistä saisi hyvän kastikkeen pihville. Harmi vain, että söimme grillattua bavettea eilen.

Liemi herneenpaloista

2010-05-02T18:41:00.004+02:00

Koska myöhään illalla otetut kuvat tekevät harvoin oikeutta ruoka-annoksille, esittelen teille tässä pelkästään eilisiltaisen alkupalan pääraaka-aineen. Herneet on lisätty riisin joukkoon, ja jäljellä on pelkät palot.

Niitä ei heitetä tällä kertaa pois.

Tämän reseptin takana on japanilainen sota- ja pulavuodet nähnyt rouva. Hänen tyttärentyttärensä kirjoitti isoäitinsä reseptin nettiin, ja minun mieheni sattui sen lukemaan. Meillä oli herneitä, olin juuri riipinyt ne, kun mieheni juoksi keittiöön: "Älä heitä niitä pois, niistä keitetään liemi!"

Niin teimme. Pesin palot kylmässä vedessä ja laitoin ne kattilaan. Kaadoin päälle vettä, ihan reippaasti, niin että palot peittyivät kunnolla, ja lisäsin joukkoon Guéranden harmaata merisuolaa. Kiehautin veden, vähensin lämpöä ja annoin liemen porista tulella sen verran, että paloista irtosi siihen makua ja väriä.

Maistoimme lientä: se oli makeaa, suolaa oli juuri sopivan verran.

Nyt herneet olivat antaneet kaikkensa ja palot voisi poistaa. Entä sen jälkeen? Japanilaisen isoäidin tyttärentytär mainitsi, että liemeen voisi lisätä vaikka tofua, wakamea tai vispatun kananmunan. Käänsin mielessäni kananmunan uppomunaksi, ja sellaiset teimme. Rikoin munat yhden kerrallaan kuppiin ja valutin ne liemeen. Keitin munia muutaman minuutin ajan. Sen jälkeen nostelin munat kulhoihin ja kaadoin lientä päälle.

Koska kuvaa ei ole saatavilla, kuvitelkaa annos mielessänne: valkoisessa kulhossa on keväänvihreää lientä, jonka keskellä on valkoinen uppomuna. Väriä tuo munien päälle ripoteltu, punertava shichimi-seitsenpippuri. Seuraavaksi kuvitelkaa maku: hennon hernemäinen, aavistuksen makea, hiukan suolaa ryhdistämässä. Muna taittaa liemen makua, sen keltainen sydän on pehmeä.

(Pieni korjaus: tuo herneenpalkoliemen resepti ei ollutkaan vanhan rouvan, hänen oli eräs toinen keittoresepti. Mutta luulisin, että herneenpalkojen käyttäminen liemiaineena juontuu kuitenkin aikoihin, jolloin mitään ei ollut tapana heittää pois. Ja miksi heittää, kun niistä saa niin mainion liemen!)

Mansikkahetki

2010-04-30T18:14:00.000+02:00

Toisinaan päivä saa uuden käänteen yhtäkkiä ja yllättäen. Ihan vaikka vaan kun sattuu napsauttamaan television päälle ja huomaa, että juuri on alkamassa François Truffaut'n elokuva La sirène du Missisippi. Päätetäänkin, ettei tehdä mitään tärkeää, ei mitään aikataulussa olevaa, vaan käperrytään sohvannurkkaan vällyjen alle, syödään gariguette-mansikoita ja niitä varten kauppahallin kermakaupasta ostettua ihanaa chantilly-kermavaahtoa. Kun elokuva on ohi, on koko päivän jatkunut sade lakannut ja voikin lähteä lenkille. Niska on muutenkin jumissa. Huomenna voi taas tehdä jotain järkevää. Tai ylihuomenna.

(Ei, täällä ei vietetä vappuaattoa, huomenna on kaupat noin yleensä kiinni. Tapahtuuko jotain? Marssitaanko? Kuullaanko La Marseillaise? Tai jotain työväenlauluja? Ehkä puisto on täynnä piknikkiläisiä, kuitenkin? Ai niin, rakastavaiset ojentavat toisilleen pienen kimpun kieloja!)

(Ja juu, olen odottanut tätä mansikkahetkeä. Kermakauppaan on aina kilometrin jono pyhien aikaan, ja kaikki ostavat kermavaahtoa. Kermavaahtoa? Voisiko kaupan kermavaahto olla parempaa kuin itse vispattu? Voi. Nyt olen sitä maistanut. Se on kallista kuin mikä, yli 13 euroa kilo, mutta jokainen suupala on sen arvoinen!)

Iloista vappua kaikille!

Kalasoppakaloja

2010-04-21T23:44:00.000+02:00

Näistä kaloista tehdään soppaa, soupe de poisson. Ne ovat pieniä, itse asiassa alimittaisia, vaikka kuvasta sitä ei huomaakaan, eikä niissä ei ole juuri syötävää. Mutta ne antavat mahtavan maun sopalle. Niinpä ne myydäänkin nimellä soupe de poisson, kalasoppa(kalat). Tarkkanäköinen tunnistaa joukosta ainakin piikkimakrillin (chinchard, se jolla on piikikäs pienellä mutkalla oleva suomujono kyljessä), louhikalan (vive, se jonka kylki on raidallinen kuin tiikerin) ja kurnusimpun (grondin, se oranssi joka on huonotuulisen näköinen). On siellä paljon muutakin, ja kun tarkkaan katsoo, huomaa että sekaan on eksynyt pari katkarapuakin. (Klikkaa kuva isommaksi.)

Keitto, tai pikemminkin mehevä liemi, syötiin valkosipulimajoneesin ja maalaisleivän kera. Seuraavalla kerralla koitan muistaa ottaa itse sopastakin kuvan.

Leipää, sirkushuveja ja täytettyjä tomaatteja

2010-04-19T22:01:00.001+02:00

Viikonloppuna kaupungin kaduilla marssivat roomalaiset legioonalaiset, pitkästä, pitkästä aikaa...

...ja naiset heittivät leipää gladiaattoritaisteluja odottavaan katsomoon...

...nähtiin huimia näytöksiä, eikä kukaan oikeasti kuollut...

...kaiken juhlahumun jälkeen oli ihana palata takaisin 2000-luvulle ja kotiin ja valmistaa yksinkertainen illallinen.

TÄYTETYT PAPRIKAT JA TOMAATIT

2 paprikaa, 2 tomaattia, 500 g jauhelihaa (vasikan- ja possunlihasta), 1 iso sipuli, 3 valkosipulinkynttä, tomaattipyrettä, 1 runsas tl kiinalaista chili-valkosipulikastiketta, 1 muna, persiljaa, suolaa, pippuria, oliiviöljyä.

Leikkaa paprikat puoliksi ja poista siemenet. Leikkaa tomaateista hattu ja koverra ontoiksi. Ota sisältö talteen, sen voi käyttää myöhemmin. Sekoita jauheliha, silputtu sipuli ja hienonnetut valkosipulinkynnet keskenään. Lisää hienonnettua persiljaa, chili-valkosipulitahna sekä tomaattipyrettä oman makusi mukaan. Sekoita joukkoon muna ja mausta suolalla ja pippurilla. Jaa täyte paprikanpuolikkaisiin ja tomaatteihin. Lorauta päälle hiukan oliiviöljyä. Paista 180 asteisessa uunissa 40 minuuttia. Tarjoa riisin kera.

(Meille illalliseksi riitti isot paprikat, pienemmät ja tomaatit syötiin seuraavana päivänä somen-nuudeleiden kanssa lounaaksi.)

Chaneeel! Hermeees! Louis Vuittoooon!

2010-04-18T09:04:00.001+02:00

– Sanokaa "torebiaan" jos yllätin teidät. *

"Ranskalais"-japanilainen Monsieur Pierre silmänkääntötemppuineen sunnuntainne iloksi wo dozo!

(*torebiaan = très bien = hienoa)

p.s. illalla: laitoin tämänkin pelkäksi youtube-linkiksi, on se sen verran hullu ;) ja kuitenkin mieletön taikuri! torebiaaaan! (Ja kyllä, japanilaiset telkkariohjelmat ovat juuri noin meluisia...)

Keittiötaikuutta

2010-04-17T22:54:00.005+02:00

Lauantai-illan ratoksi: Kenji Minemura ja kaiken maailman keittiötaikuudet!

(Tämä sopi blogin teemaan, mutta tämä on ehkä vielä parempi. Loistava, joskin kotimaassaan tuntematon, taikuri!)

Ja p.s.: laitoin tämän youtube-linkiksi, kun menee noin muuten hiukan ohi kaikkien aiheiden... Hienoja silmänkääntötemppuja joka tapauksessa!

Jamssia japanilaisittain

2010-04-13T23:52:00.005+02:00

Japanilainen vuorilla kasvava yamaimo (toisinaan myös nagaimo) on pitkä ja kapea päinvastoin kuin tavallinen jamssi. Maultaan ja koostumukseltaan ne kuitenkin muistuttavat toisiaan.

Yamaimo kuoritaan ja raastetaan, jolloin siitä tulee pehmeää tahnaa. Toimimme samalla tavalla tämän paksun jamssin kanssa.

Raastettua yamaimoa kutsutaan tororoksi. Se maistuu soban tai udonin kanssa. Tororo lisättiin tällä kertaa tsuyu-liemeen, johon soba-nuudelit kastettiin.

Vertailun vuoksi kuva Japanista: yamaimo Kanazawan torilla.

– Yamaimoa saa Ranskasta! hihkui M. – Sen nimi vain on igname. Sitä myydään aasialaiskaupoissa. Milloin mennään?

Emme lähteneet kauppaan siltä istumalta. Mutta seuraavan kerran kun olimme aasialaiskaupassa, tutkimme uteliaina vihannesosastoa. Aasialaiskaupassa käy myös paljon afrikkalaisia, joten kun kaikki asiakaskunnan kansalaisuudet ja heidän ruokakulttuurinsa otetaan huomioon, on vihannesosastolla paljon meille vieraita hedelmiä ja vihanneksia. Toistaiseksi olemme ostaneet sieltä daikonin ja paksoin lisäksi lähinnä okraa, joka täällä myydään gumbona, ja jotka ovat aasialaisia okria pienempiä ja paksumpia. Niitä afrikkalaisetkin usein ottavat (ja eräs rouva opetti meitä valitsemaan kaikkein pienimpiä: "ne ovat hyviä, nuo isommat, ei, älä ota niitä, ne eivät ole mistään kotoisin!").

Mutta nyt siis löysimme jamssia. Otimme yhden kookkaan. Sitä käytettäisiin vähän kerrassaan, mutta jääkaappiin sitä ei pitäisi laittaa. Leikattu pää saattaisi homehtua, mutta se ei haittaisi, pilaantunut osa vain leikattaisiin pois ja loppu jamssista olisi täysin käyttökelpoista.

Kotona teimme sobaa. Leikkasin jamssista sopivan kokoisen palan, kuorin sen ja raastoin tororo-tahnaksi. Kuorittu jamssi on liukas, ja on oltava varovainen ettei se pääse kosketuksiin ihon kanssa, sillä se voi aiheuttaa kutinaa. Selvisin vammoitta. Tahna lisättiin tsuyu-liemeen, johon kylmät sobanuudelit kastettiin. Hyvää!

Loput jamssista on käytetty tororona riisin kanssa ja jamssiviipaleita on myös friteerattu. Ei ollenkaan hullumpaa myös sillä tavalla valmistettuna.

Soba-resepti löytyy täältä.

Aarre

2010-04-10T18:54:00.002+02:00

Morille eli kartiohuhtasieni (lat. Morille conique)

Se on pieni, se näyttää hiukan korvasieneltä ja se on sisältä ontto. Sen sanotaan olevan melkeinpä itsensä tryffelin veroinen, se on kallis ja sitä saadaan vain keväisin.

Tai saadaan sitä kyllä koko vuoden ympäri, mutta kuivattuna. Nyt, kun olen maistanut tuoretta, aion taatusti maistaa myös kuivattua, sillä ranskalaiset sanovat sen olevan melkeinpä parempaa niin. Voisiko olla? Vai sanovatko he vain niin lohduttaakseen itseään silloin kun tuoretta ei ole mailla eikä halmeilla? En tiedä, mutta tämä pieni sieni maistuu ihanalta. Sen tuoksu on mieto ja miellyttävä ja maku kuin hyvän pihvin. Se paistetaan pannulla purjosilpun kanssa, ja jos haluaa, siitä voi tehdä ranskankermaisen kastikkeen ja tarjota punaisen lihan kanssa. Tai ne voi täyttää! Kuinka vain.

100 gramman rasia kartiohuhtasieniä maksoi torilla 5,90 euroa. Suomessa en ole sitä torimyynnissä nähnyt. Oletko sinä?

Kartiohuhtasieni kasvaa myös Suomessa. Oletko syönyt sitä? Mitä pidit?

Teetä villiyrteistä

2010-04-06T23:59:00.002+02:00

Lauantaina vatsaa juimi. "Otitko särkylääkkeen?" M kysyi hiukan huolestuneena. "Ei se satu, juimii vain", vastasin. Ei mitään ihmeellistä, ei sen kummempaa kuin muinakaan kuukausina.

Mutta olo oli sen verran ikävä, etten kyennyt olemaan aloillani. Kiersin olohuonetta ja keittiötä – ja tulin garriguelta keräämäni rosmariinikimpun luokse. Auttaisiko oloa rosmariinitee? tuumin.

Tarkistin vielä asian netistä. Liivian talossa oltiin sitä mieltä, että rosmariini olisi tähän hätään omiaan. Jostakin muualtakin niin luin, mutta hämmästyksekseni Yrttitarha ei maininnut asiasta mitään. Ja jostakin, en vaan enää muista mistä, luin että olisin sittenkin voinut kerätä kukkivia rosmariininoksia tähän tarkoitukseen. Ja niitä kun olin juuri vältellyt!

Keitin siis teetä. Kaadoin kuppiin ja lisäsin kuusenkerkkähunajaa. Join kuumana. Ja ikävä olo katosi. Tee oli itse asiassa niin hyvää, että vein sitä M:llekin.

Sunnuntaina yskitytti. Kevät on pitkällä, aurinko lämmittää ja puissa on hienot hiirenkorvat, hevoskastanjoissa isot lehdetkin. Mutta tuuli on kylmä. Ja minä vilustun niin helposti.

Hyvä tilaisuus siis kokeilla timjamiteetä! Otin pienen oksan, laitoin sen kattilaan ja kaadoin päälle kuumaa vettä. Annoin hautua kannen alla ainakin viisi minuuttia. Timjami avautui kuumassa vedessä ja kattilasta nousi valloittava tuoksu. Toivoin, että minulla olisi lasinen teekannu, jonka läpi voisi ihailla kaunista timjaminoksaa.

Kaadoin tällä kertaa teetä saman tien kahteen kuppiin ja lisäsin niihin kuusenkerkkähunajaa. Pidetään köhätkin poissa.

Pääsiäiskaritsa ja suunnitelma B

2010-04-04T19:13:00.003+02:00

"Mitä, eikö tänään olekaan sunnuntai?" kauhistui M. eilen lauantai-iltana. Olimme ostaneet karitsanpotkan torstaina ja laskeneet pyhäpäivät väärin.

Mutta mitäpä tuosta. Eikö karitsan voisi paistaa yhtä hyvin lauantaina? Sitä olisi niin paljon, että söisimme siitä vielä seuraavanakin päivänä. Suunnitelma B otettiin siis käyttöön.

Teimme karitsanlihaan viiltoja ja lykkäsimme niihin valkosipulia, kuten myyjä oli kehottanut. Sitten sekoitin harmaaseen Guéranden suolaan retkellä keräämääni villitimjamia ja -rosmariinia ja silppusin joukkoon hiukan lisää valkosipulia (voiko valkosipulia laittaa liikaa? Ei!), minkä jälkeen yrtti-suolasekoitus hierottiin lihan pintaan.

Lasivuoan pohjalle laitettiin – kuten myyjä oli myöskin kehottanut – sipulia ja tomaattia. Ritilä, jonka päällä potka lepäsi, nostettiin niiden päälle. Ja ei kun uuniin.

Neljäkymmentäviisi minuuttia kuumassa uunissa, oli kauppias neuvonut, ja samaa sanoivat keittokirjat. Mutta kuinka kuumassa uunissa? Millä tasolla? Teemme harvoin näin isoa paistia, joten mikään ei ollut aivan varmaa.

Karitsa jäikin sisältä hiukan raa'aksi. Se oli alkuun liian ylhäällä (olin paistanut perunarullia ylemmällä tasolla ja jättänyt ritilän silleen) ja vasta puolivälissä paistoa huomasimme laskea sen alemmaksi. Mutta ei sekään haitannut. Otimme lautasillemme palat kauniin roseeksi paistunutta lihaa ja lykkäsimme loput vielä hetkeksi uuniin.

Karitsa oli todella herkullista. Pehmeää ja maukasta. Kuin lintua. Tomaatit ja sipulit olivat paistuneet pehmeiksi, ne olivat aavistuksen suolaisia, mutta toimivat lihan seurana hyvin.

Tänä iltana jatkamme karitsalla. Tänään se saa olla kylmää ja sille tehdään voi-purjokastike. Seuraksi ajattelin tehdä duchesse-perunoita, sen pitäisi olla helppoa, mutta saa nähdä.

Karitsaa odotellessamme maistelimme Bordeaux'n viiniä ja suussa sulavaa Langresin juustoa.

Joyeuses Pâques!

2010-04-02T15:55:00.011+02:00

"Miten niin et ole kotona?" äiti kysyi soitettuaan matkapuhelimeeni. "Nythän on pitkäperjantai!"

Katsoin auton ikkunasta ulos. Työmiehet rakensivat bulevardia ja tori oli pystytetty sen toiseen päähän kuten kaikkina muinakin perjantaina. Kaupat olivat auki, ravintolat ja brasseriet valmistautuivat lounasta varten. Me olimme matkalla ruokakauppaan.

"Niinkö?" totesi äiti hämmästyneenä. "Mutta sehän on katolinen maa! Mehän olemme enemmän katolisia kuin katoliset konsanaan" hän nauroi, ja selitti, kuinka Suomi oli jo siirtynyt pääsiäisen viettoon. Kaupat olivat sulkeneet ovensa, eikä äiti ollut oikein varma, olisiko soveliasta lähteä kenellekään kylään. Sitten hän alkoi muistella automatkaa oman isänsä kotikonnuille eräänä pitkänäperjantaina kuusikymmenluvulla: "Mikään kauppa ei ollut auki, hyvä jos bensaa saatiin."

Äidin mukaan hänen isänsä kotikonnuilla oli aina pimeää, joten en ollut koskaan ollut kovin kiinnostunut tuosta itäsuomalaisesta pitäjästä. Siinä oli jotakin pelottavaa.

En muista, että äiti olisi koskaan ennen huolehtinut menemisistä ja tulemisista pääsiäisen aikaan. En muista, että silloin ei olisi saanut käydä kylässä tai kutsua kylään. En muista, että olisimme olleet vain neljistään – taatusti oli ainakin mummi ja isän veli perheineen käynyt pääsiäisenä kylässä, ja todennäköisesti isoisotäti myös, ja äidin sisko! Eivätkö he aina olleet meillä?

Pääsiäisaamuna äiti piilotti kauniit, pahviset pääsiäismunat jonnekin päin olohuonetta tai keittiötä ja lähetti minut ja siskoni niitä etsimään. Kylmää, vielä kylmempää, hyrisyttää – me kuulimme kulkiessamme väärään suuntaan. Ja sitten päinvastoin: lämpenee, kuumenee, polttaa, polttaa, polttaaaaa!!! Ja muna, jonka sisällä oli pieniä, soikeita, iloisen värisiä pääsiäisnamuja, löytyi kirjahyllystä tai kattilan kannen alta. Oli mukana kai aina joku suklaamunakin, tai suklaajänö, mutta paras oli se vanha ja kaunis pahvimuna.

Niin, ja menin minä siihen mignonmuna-lankaankin. Sunnuntaina keitettiin kananmunia, ja ne laitettiin pieneen liinalla peitettyyn koriin keskelle pöytää. "Ei kun ota tuo muna", äiti ojensi, kun olin ottamassa väärää. "Se on sellainen, mistä sinä pidät."

(Millainen on pääsiäinen Ranskassa, siitä kertoo ihanasti Fifi.)

Sinne sun tänne

2010-03-28T12:52:00.000+02:00

Alkoipa sunnuntai mukavasti. Aurinko paistaa, kauppahallissa kaikki olivat leppoisalla päällä ja lempileipomoni leipuri sujautti pussiin lempiviennoiserieni, jonka nautin kotona maitokahvin kanssa. Ja sitten olivat vielä nämä pienet hassut blogini saaneet tunnustuksen!

Blogini? No, tämä on se pääblogi, jolle Simpukka Vierailla poluilla -blogista ystävällisesti ojensi tuon komean prenikan, joka keikkuu tekstin yllä. Kiitos, Simpukka!

Kirjoitan, tai nykyään melkein lähinnä kuvitan, myös toista blogia nimeltä Hujan hajan. Airelle Laventelin tuoksu -blogista taas antoi tuon saman tunnustuksen hujan hajanille. Kiitos kaunis, Airelle!

Sattumalta kirjoitan myös kolmatta blogia, tai siis sattumalta aloitin sellaisen eilen. Ei kuulu tapoihini tällä lailla het' kättelyssä siitä ilmoittaa, kun keskenkin vielä on, mutta nyt teen poikkeuksen. Tiedättehän, te jotka olette blogejani pitemmän aikaa seuranneet, että rakastan kovasti kasveja. No, en malttanut enää... Ja aloitin kasviblogin. Sen nimi on Juolavehnän seassa / kukkii vain orvokkeja ja se löytyy täältä. Tervetuloa kurkistelemaan. (Saa se jatkoakin jossain vaiheessa, kyllä.)

Pelin henkeen kuuluu, että minun tulisi nyt antaa tunnustus seitsemälle blogille, joita seuraan ja joista kovasti pidän. No, haluaisin antaa tunnustuksen sekä Simpukalle että Airellelle, joiden blogeja seuraan innolla. He myös nimesivät monta blogia, jotka olisivat olleet omallakin listallani. Siispä tällä kertaa omastani tulee tynkälista, ja oikea lista kyllä löytyy blogieni sivupalkeista. Mutta näille haluan joka tapauksessa antaa tunnustuksen:

Haikuluotain

Anu kirjoittaa blogia Japanista, missä hän viettää äitiysvapaata beibin ja puolison kanssa. Mainioita huomioita ja kauniita kuvia.

Scarborough Fair

Vihreä Curry -blogin IreneKin kirjoittaa myös puutarhablogia, jossa ollaan välillä Suomessa ja välillä Bretagnessa.

Kukasta kukkaan

Sirokko kertoo Algerian kasveista kuvin ja sanoin.

Omenaminttu

on uusi löytöni. Raikas, kaunis blogi!

Bons baisers de France

on minusta niin söpö. Ja elämäniloinen.

Voilà! Hyvää sunnuntaita kaikille!

Etsi kuvasta...

2010-03-25T15:17:00.001+01:00

...villiparsa. Eikö löydy? On se siellä...

No, etsi ensin vanha parsapuska. Nuoret villiparsat ovat sen juurella. Pari viikkoa sitten satanut märkä lumipeite on painanut parsapuskan maahan, mutta tarkkasilmäinen löytää sen kyllä. Puskan piikit ovat terävät, ja vielä terävämmät ovat sen seurassa viihtyvän kermesintammen piikit, joten ole varovainen. Hanskat ovat suositeltavia (kuten myös kunnon housut, joiden läpi piikkipuskat eivät pääse pistämään).

Ja kas, siellä ne ovat! Kaksi pientä, hentoista villiparsaa. Ne kasvavat garriguella, puskaisessa ja kivisessä välimerellisessä maastossa, kukkulan rinteillä (sittenkin!), aurinkoisessa paikassa, usein kivien vieressä.

Saaliimme oli lopulta kaksikymmentäviisi grammaa villiparsaa. Ei siis mitenkään kamalan paljon, mutta tyytyväisiä olimme silti. Illalla parsat pestiin, niiden puiseva alaosa leikattin pois ja lyhyet parsan päät ryöpättiin nopeasti kiehuvassa vedessä. Sitten ne huuhdeltiin kylmässä vedessä, pilkottiin pieneksi ja lisättiin munakkaaseen.

Miltäkö villiparsa maistui? Villiltä. Aavistuksen makealta ja hiukan karvaalta. Maku muistutti sokeriherneen palkon makua. Jotta maku olisi tullut paremmin esiin kananmunien alta, olisi niitä pitänyt varmastikin olla enemmän. Mutta näinkin olimme tyytyväisiä, olimmehan jo toisella yrittämällä löytäneet etsimämme!

Ihana aamu

2010-03-18T09:54:00.008+01:00

Pieni ranskalainen aamiaiseni: pain aux raisins, café au lait isosta kulhosta, ja croissant, jonka laitoimme puoliksi. Rusinakiekko on minun suosikkini viennoiserien pitkältä listalta, M. taas ottaa mieluiten suklaatäytteisen pain au chocolat'n.

En voinut vastustaa kiusausta, vaan otin kuvan kesken aamiaisen. Se oli niin hyvää. Paras pain aux raisins pitkästä aikaa! Ei lainkaan kuiva, eikä yhtään liian makea, vaan sillä lailla juuri sopivasti, niin kuin viennoisserien tulee olla, juuri sillä lailla aamiaisen-verran-makea, ei niin kuin suomalaiset viinerit, jotka kuuluvatkin iltapäivään. Nyt ei haittaa, että aurinko pakeni pilvien taakse, eivät haittaa odottavat tiskivuoret, ei haittaa niin mikään.

Ei tässä sen kummempaa.

Mitä rumempi, sitä parempi

2010-03-17T19:01:00.003+01:00

Niin se tuppaa olemaan, ainakin kalojen suhteen. Kauniit, trooppiset kalat sävähdyttävät ulkonäöllään, mutta rumat kalat kutkuttavat makuhermoja.

Merikrottia (fr. baudroie tai lotte, jap. ankô) näkee harvoin kalatiskillä kokonaisena. Yleensä siitä on tarjolla pelkkä pyrstö, jonka kauppias usein vielä nylkee asiakkaalle. Toisinaan myynnissä on myös merikrotin poskipaloja, joiden rakenne on ihan erilainen, tiiviimpi, kuin pyrstölihan. Ja joskus, hyvin harvoin, näytillä on koko kala. Se vetää asiakkaita – ja ihmettelijöitä – puoleensa, ja pikkulapset kurkistelevat jättimäistä rumilusta isiensä sylistä käsin.

Vielä harvemmin myynnissä on merikrotin pää. Nämä kaksi yksilöä me saimme torilta, ne maksoivat 1,50 euroa kappale. Posket ovat tallella, ja niskassakin on paljon lihaa, kuten kauppias totesi. Mutta japanilaiselle siinä on vielä jotakin muuta. Nimittäin nahka. Ja sen alla oleva hyytelömäinen aines, joka antaa ankônabe-padalle sen ominaisen maun.

Merikrotti on limainen ja liukas kala, eikä sen pään paloittelu ole mikään helppo homma. Eräs japanilainen kokki kehottaa nostamaan pään leukaluusta (ainoa osa merikrotista jota ei käytetä) koukkuun, sillä tavoin se ei lipeäisi käsistä ja se voitaisiin paloitella melko vaivattomasti. Meillä sellaista koukkua ei ollut, joten työ tehtiin tavallisen leikkuulaudan päällä. Nyt ymmärrän merikrotinposkien korkean hinnankin... Tarvitaan taitoa, että ne saadaan siististi irrotettua.

Itse naben keittäminen oli sitten helpompi juttu. Lihat ja luut keitettiin nabeliemessä suurin piirtein tähän tapaan. Vihanneksina oli pelkästään daikonia ja purjoa. Kaiken vaivan arvoinen merikrottinabe ehdottomasti oli, nabe oli maukasta ja mehevää. (Ja hyvähän se minun on sanoa, sillä oma tehtäväni oli lähinnä vihannesten pilkkominen ja kuohan kuoriminen nabeliemen päältä, M. sai taiteilla merikrotin kanssa. ;) )

Ei tullut parsaa, tuli kukkakuvia

2010-03-15T15:57:00.000+01:00

En oikeastaan edes olettanut, että löytäisimme ensimmäisellä yrityksellä villiparsaa. Emme siis pitäneet kiirettä sunnuntaiaamuna, kello oli jo yli puolen päivän, kun pääsimme lähtemään. Ajelimme hiljaisia teitä pieneen kylään, josta tiesimme lähtevän polun, joka johdattaisi meidät kukkulalle. Olisiko siellä villiparsoja, sitä emme tienneet, mutta ajattelimme käydä katsomassa.

Mutta sitä ennen syötäisiin. Löysimme näköalapaikan, jonka penkeille levitimme eväämme. Umeboshi-täytteisiä onigireja ja kauppahallista ostettua tuoremakkaraa, joka ensin keitettiin ja paistettiin ja pakattiin pakasterasiaan. Juomana vihreää teetä.

Söimme eväitämme ja katselimme sunnuntaikävelijöitä: olisiko kenelläkään parsakimppua kainalossa?

"MessieurDame, bon appetit!" huikkasi vanha herra meille ohittaessaan meidät, mutta hänelläkään ei ollut parsaa, ei edes koria, mihin saaliin olisi voinut laittaa. Kävisikö meidän parsaretkellemme samalla tavalla kuin sieniretkille, joilta toimme vain mustikoita? "Sinä olet ihan liian kaupunkilainen!" nauroi M. minulle. "Ei kai parsat kukkulalla kasva!"

Puut kukkivat, timjami tuoksui. Ja me etsimme jotakin edes parsaan vivahtavaa oliivi- ja mantelipuiden lomasta. Olimme katsoneet netistä kuvia, ja garriguella, puskaisessa maastossa, niitä piti kyllä olla. Mutta oliko yhtäkkinen lumentulo saanut ne painamaan päänsä? Vai tulisiko niitä tänä vuonna ollenkaan, kuten ystävämme C. oli epäillyt? Hänkin on kaupunkilainen, mahtaisiko hän tietää...

Ei, ei tullut parsaa. Tuli vain kukkakuvia. Luulin puuta luumupuuksi, kunnes aloin tutkia sen siemeniä, manteleilta ne näyttivät. Toisissa puissa oli jo lehdet, toiset olivat käppyräisiä ja hiukan homeisiakin. Villiparsaretkelle lähdemme kyllä vielä uudestaan, ehkä me olimme vain liian aikaisessa.

Kevättä keittiössä

2010-03-12T23:16:00.002+01:00

Aloitin oliivinsiemenistä, jotka olin kerran ottanut mukaani kävelyretkellä. Kylvin ne pieneen lasiseen jogurttipurkkiin, jonka pohjalle laitoin liemisimpukankuoria ojitukseksi. Tein nimilapun, pujotin sen jostakin pakkauksesta talteen ottamaani sulkijarautalankaan ja tuuppasin nimilapun purkin reunaan.

Oli ihana taas työntää kädet multaan. Edes vähän! Edes sormenpäät! Kasvimaata minulla ei enää ole, ei edes parveketta, on vain muutama iso ikkuna, joiden alle voin laittaa ruukkuja. Parvekelaatikotkin saisi ripustettua parin ikkunan kaiteisiin, mutta M. on vakuuttunut että tipauttaisin laatikot jonkun ohikulkijan niskaan, joten aloitan turvallisesti sisäpuutarhalla.

Oliivien kylvämisestä innostuneena otin esiin siemenpussini. Kaiwaredaikonia, mizunaa, shungikua, vihreää ja punaista shisoa, pyöreitä nizzalaisia kesäkurpitsoja, taivaansinisiä päivänsinejä.

Aloitin tärkeimmistä. Kaiwaredaikonin (eli retikanversot) kylvin muovipurkkiin märän pumpulin päälle ja siirsin purkin pimeään kaappiin. Ne valmistuisivat nopeasti. Sitten kylvin shisot ja basilikat. Shisot saivat hiukan multaa päälleen, basilika saa olla sellaisenaan.

Siirsin purkit keittiön ikkunalle ja teippasin ikkunan kiinni, ikkunanraosta kun hohkaa koko ajan kylmää. Sitten peitin ruukut pakkauspaperilla, sanomalehteä ei ollut. Nyt sitten vaan odotetaan. Ja mietitään, saisiko shungikua kuitenkin johonkin. Tomaattiakin tekisi mieli... Kyllä kai se ikkunalla kasvaa? Pieni varjo ei itse asiassa tee pahaa, Etelä-Ranskan aurinko kun polttaa kasvit ihan ilman suurennuslasiakin.

Ihanat tellinet osa 2

2010-03-08T19:50:00.001+01:00

Girly me... En voinut vastustaa kiusausta, vaan aterioinnin jälkeen pesin liemisimpukankuoret... Yhden kerrallaan... Ja laitoin kuivamaan lautaselle. Ne ovat niin kauniit, ja ne kilisivät vedessä kuin pienet helmet!

Ihanat tellinet

2010-03-07T23:26:00.000+01:00

Tellinet eli liemisimpukat ovat pieniä, maukkaita simpukoita, joiden eteen ei hirveästi tarvitse tehdä töitä. Yksinkertaisimmillaan ne vain kuumennetaan tulikuumalla pannulla kannen alla, lorauksessa öljyä, jossa on ensin kuullotettu muutama hienonnettu valkosipulinkynsi. Kun kaikki simpukat ovat avautuneet, ne ovat valmiit. Niiden seuraksi voi lisätä persiljasilppua tai oliiviöljy-basilikatahnaa, jota saa torilta... Tai jota ainakin me saimme eilen torilta, samalta josta tellinetkin ostettiin. Molemmat olivat, no, ihania. Tellinet ovat pikkuruisia ja siis sormin syötäviä. Niiden ainoa vika on se, että niihin tulee himo!

Japanissa muuten on saman tapaisia simpukoita, vain astetta vaaleanpunaisempia. Värinsä takia ne ovatkin saaneet nimen sakuragai, kirsikankukkasimpukka. Viehättäviä ovat, molemmat.

"Neiti, patongissani on hyttynen!"

2010-02-28T22:07:00.000+01:00

Supermarketin patongit eivät ole ollenkaan hullumpia. Ne ovat puolta halvempia kuin leipomossa, ja jos ostaa kymmenen patonkia saa usein yhden kaupan päälle. Minä ostan yleensä vain yhden, silloin kerran kuussa kun käymme supermarketissa. Siitä saa hyvän lounaspatongin (un sandwich) josta riittää hyvin kahdelle. Mutta 43 sentin hintaan ei voi olettaa saavansa mitään erityistä laatua. Voi myös olla että leipomon puolella on ollut hyttysiä tai muita herhiläisiä. Siksi onkin tärkeää, totesin tässä eräänä päivänä, tarkistaa leipä joka puolelta, jotta ei ottaisi juuri sitä leipää, jonka kylkeen on paistunut pieni eläin.

Ei, hyttynen ei ollut kamalan iso. En huomannut sitä edes ensin, luulin sen olevan karstaa. En lähtenyt myöskään palauttamaan leipää, en neljänkymmenenkolmen sentin takia enkä edes periaatteen vuoksi. Supermarketti oli yksinkertaisesti liian kaukana. Leikkasin vain palan leivästä pois, ei siinä sen kummenpaa.

Päivän lounas

2010-02-24T15:37:00.003+01:00

pasta Panzani

kinkku Parmankinkku

valkosipuli Label Rouge

persilja marokkolaiselta vihanneskauppiaalta

oliiviöljy Les Ateliers du Moulin

voi Casino

suola Sel Fin de Guérande

mustapippuri McGormick SAS

p.s. Jos joku haluaa lukea Hesarin näköispainoksen netissä ilmaiseksi, sen voi tehdä täällä tänään, syystä että lehden jakelu on viivästynyt jakajien liukastelemisten takia viime päivinä. Toivotamme lehdenjakajille pikaista paranemista ja kiitämme Hesaria lukuilosta. Harmi vain ettei ilmaispäivä sattunut huomiseksi, jolloin olisi päässyt lukeamaan Ruokatorstaita, tai millä nimellä se nykyään sitten kulkeekin.

p.s. 2 Joku on ehkä huomannut sivupalkin Erilaisia keittiöitä -sarakkeeseen ilmestyneen japaninkielisen blogin. Ei, en minäkään osaa sitä lukea, mutta kuvat ovat kivat, samoin sen konsepti: kyseessä on 70-vuotiaitten herran ja rouvan ruokablogi, rouva laittaa ruokaa pariskunnalle, mies ottaa kuvat ja laittaa nettiin. He eivät käy koskaan syömässä ulkona, mutta ovat varsin ennakkoluulottomia ruoanlaittajia!

Lisäyksiä sivupalkkiin

2010-02-18T11:00:00.000+01:00

Pieni ilmoitus vain: lisäsin sivupalkkiin kaksi elementtiä, tai miksi noita kutsuisi, joita koitan päivittää silloinkin kun en muuten postaile. Ne tulevat elämään omaa elämäänsä, mutta näillä lähdetään liikkeelle.

Keittiössä on... kertoo pikaisia keittiökuulumisia ja linkittää reseptien tai lisäinfon luokse, kun taas

Juuri nyt... mainitsee sesonkiherkuista ja kyseisen vuodenajan ruoista ja juomista pienten anekdoottien kera. Luulisin. Katsotaan miksi ne muotoutuvat.

Kastanjaista

2010-02-13T22:35:00.001+01:00

Viimeinen lettu.

Vaaleita vehnäjauhoja ja tummia kastanjajauhoja. Punnita niitä ei tarvitse, sillä mittaan on merkitty eri ainesten grammamäärät.

– Tehkää niistä vaikka lettuja, korsikalainen torimyyjä ehdotti, kun kysyin mitä kastanjajauhoista voisi tehdä. – Laitatte puolet kastanjajauhoja ja puolet vehnäjauhoja. Tai voitte te tehdä niistä keksejäkin, ihan kuinka haluatte, mutta suhde on sama, puolet näitä ja puolet vehnäjauhoja.

Tällaiset neuvot sain joulukuussa, kun äkkäsin torimyyjän pöydällä pussin kastanjajauhoja. En voinut vastustaa kiusausta, vaikka hinta oli aika korkea, kahdeksan euroa puolelta kilolta. Tarkoitus oli herkutella kastanjaletuilla jo jouluna, mutta tuolloin pöytään katettiin niin paljon muita herkkuja, että letut jäivät odottamaan.

Kunnes tänään tuli niiden aika. Avasin vakuumipakatun pussin; maitokahvin värisistä jauhoista nousi voimakas tuoksu.

– Ihan kuin kinako! M. huudahti hämmästyneenä, kun vein pussin hänen nenänsä alle.

Ja totta, kastanajauhot tuoksuivat kinakolle, soijapapujauhoille, joissa moni japanilainen makeinen kieritetään. Mutta siitä ei nyt ollut kyse.

Tein kuten torimyyjä oli neuvonut ja käytin lettutaikinaani puolet vehnäjauhoja ja puolet kastanjajauhoja. Taikinan tein nyt ensimmäisen kerran ranskalaisella reseptillä, joka poikkeaa suomalaisesta siinä, että puolen litran taikinaan tulee jauhoja tuplat, munia samoin. Noin suurin piirtein. Tein lettuni lounaalle, joten lisäsin taikinaan vain hiukan suolaa, enkä lainkaan sokeria.

Kastanjaletut olivat hirmu hyviä. Niissä oli makeutta omasta takaa, eivätkä ne kaivanneet edes voita seurakseen. Söimme ne sellaisenaan salaatin kera. Salaatista tein ruokaisamman marinoimalla ensin vihersalaatin ja lisäämällä sen päälle pannulla paistettua valkosipulia, herkkusieniä ja kesäkurpitsan viipaleita. Bretagnelainen siideri olisi kruunannut lounaan, mutta enpähän ollut tajunnut laittaa sitä jääkaappiin viilenemään.

Seuraavista letuista tehdään makeita. Pohdimme jo, mikä sopisi niiden seuraksi. Viikunahillo, ehkä?

Poissa!

2010-02-09T18:54:00.001+01:00

Ha! Paha tuuli on selätetty. Kävely tihkusateessa ja tieto siitä, että Sade on kymmenen vuoden tauon jälkeen julkaissut uuden albumin, vei tummat pilvet pois. Kotiin päästyäni keitin kiinalaista pu-erh -teetä, söin suklaata ja kuuntelin Soldier Of Loven uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... Kas niin, huomenna on taas uusi päivä!

Videon laittaminen ei jostain syystä onnistunut, linkki vie kuitenkin musiikin luo...

Pu-erh -teetä voi hauduttaa pitkään, sen maku sen kuin paranee eikä kitkeröidy. Näin kertoi kiinalaisen kaupan isäntä, joka mainitsi pu-erhin olleen itsensä keisarin lempiteetä. Voi olla. Laatujakin lienee monenlaisia, tämä tuskin parasta (vaikka hyvää kylläkin).

Resepti huonon tuulen karkottamiseksi

2010-02-09T15:10:00.003+01:00

Mikä kurja ilma! Taivas on harmaa ja sataa tihuuttaa. Kadulla ihmiset kulkevat hartiat lysyssä, toiset piiloutuvat sateenvarjojensa alle. Olen pahantuulinen. Juuri tänään tuntuvat kaikki maailman vastoinkäymiset kaatuvan yhden ihmisen niskaan (so. omaan), ja lopulta sapettaa vain se, että on kiukkuinen.

Oi jospa olisi jääkaapissa vielä yksi pala poutargue'a, kuivattua mullon mätiä! Raastaisin sitä spagetin päälle, silppuaisin lisäksi pikkuisen persiljaa ja nauttisin herkkulounaani kanssa lasillisen hyvää valkoviiniä... ja silloin ehkä silloin unohtaisin huonon sään ja ikävät asiat...

Mutta minulla ei ole poutargue'a. On vain kuva, jota haikaillen katselen.

Poutargue tai boutargue, bottarga tai batarekh – nimi vaihtelee sen mukaan mistä Välimeren maasta herkun ostaa. Japanissa sitä kutsutaan karasumiksi. Kyse on mullon* mädistä, joka suolataan, kuivataan (perinteisesti auringossa) ja pakataan mehiläisvahaan. Kilohinta sille on Ranskassa noin 80–120 euroa, joten mikään halpa herkku se ei ole, vaikka sitä köyhän miehen kaviaariksi kutsutaankin. Mutta hintansa väärti poutargue kyllä on.

Me pidämme poutarguesta erityisesti raastettuna ja spagetin päälle ripoteltuna. Yhdestä poutarguekimpaleesta riittää kuuteen pasta-annokseen. Toinen vaihtoehto on leikata poutarguesta ohuita lastuja ja paistaa niitä hetken ajan kuumalla pannulla. Japanissa tällaiset karasumilastut tarjotaan saken kanssa.

*Jaakko Rahola kääntää mulet'n paksuhuulikeltiksi tai meriharjukseksi, nimeä mullo myös kuulemma käytetään.

p.s. kinkkinen nimi suomalaiseen taivutukseen, tuo poutargue... En ole ollenkaan varma, meneekö se noin...

SPAGETTIA JA POUTARGUE'A
kahdelle

250 g spagettia, voita, öljyä, 5-6 valkosipulinkynttä, hiukan chiliä, suolaa, pippuria, 1/3 pötkylä poutargue'a, persiljaa.

Laita spagetti kiehumaan. Viipaloi valkosipulinkynnet ja paista ne öljyn ja voin seoksessa kullankeltaisiksi. Lisää joukkoon chili. Ota spagetti tulelta kun se on vielä selvästi al dente (jos paketin mukaan tulisi keittää 8 minuuttia, ota pois 7 minuutin jälkeen), valuta hyvin ja mausta suolalla ja pippurilla. Lisää pannulle iso nokare voita tai vaihtoehtoisesti oliiviöljyä ja nakkaa spagetti pannulle, käännä tuli hiljaiselle tai käytä lieden jälkilämpöä. Kääntele spagettia nopeasti niin että se marinoituu ja jaa lautasille. Ripottele raastettu poutargue spagetin päälle ja lisää persiljasilppua. Tarjoa heti.

Pom-pom-pom-pom-pomelo

2010-02-07T11:40:00.000+01:00

Pomelo - citrus maxima

Paksukuorinen, raikas pomelo. Ei yhtä kirpeä kuin greippi. Eikä yhtä mehukas. Aasialaiskaupasta ostettuna maukas, tavallisesta supermarketista ostettuna valju. Miksiköhän? Onko niillä eri reitti? En tiedä. Mutta jos aasialaiskaupassa pomeloita suinkin on, ostan heti.

Pomelo on herkullista sellaisenaan. Leikkaan sen ensin puoliksi ja toisen puolikkaan vielä puoliksi, ja puolikkaista vielä toisen puoliksi. Irrotan hedelmälihan kahdesta pienestä pomeloveneestä käsin; rikon ne suupaloiksi ja laitan kulhoihin. Valutan päälle hunajaa. Se on siinä.

Tai leikkaan sen seuraksi kiiviä. Se on tarpeeksi mieto kumppani pomelolle, ei jyrää sen hienoa makua kuin en-nyt-juuri-muista-mikä-jota-joskus-laitoin-pomeloni-seuraksi (appelsiini?). Vähän jogurttia päälle, ja hunajaa, tai sahramisiirappia, jos raaskii.

Ranskaksi pomelo (citrus maxima) on pomélo ja greippi (citrus x paradisi) pamplemousse, mutta käytännössä ne menevät sekaisin ja greippiäkin myydään pomelona. Wikipédia kertoo tästä sekaannuksesta enemmän.

Pomeloa, kiiviä ja jogurttia. Päällä pikkuriikkisen sahramisiirappia, joka maistellaan ensimmäiseksi, ja sen jälkeen makeuttajaksi lisätään tavallista hunajaa.

Puhkipoltetut kananmunat

2010-02-03T18:29:00.004+01:00

Kyllä, se on mahdollista. Eikä edes vaikeaa. Tee näin: laita munat pieneen, matalaan kattilaan, lisää vettä sen verran että munat peittyvät puoliksi. Siirrä kattila tulelle ja lähde keittiöstä. Unohda sitten koko juttu. Havahdu pahaan hajuun ja – huom! – siirry oitis takaisin keittiöön. Nappaa jostakin patalappu ja ota kattila tulelta, käännä kaasu pois päältä, sitä älä unohda. Tutki sitten aikaansaannostasi. Munat ovat palaneet pohjaan, valkuaista ei enää ole ja keltuainenkin on rypistynyt. Haju on paha. Tuuleta keittiö ja jätä kananmunien keittäminen suosiolla sellaiseen päivään, jolloin et ole väsynyt tai muissa maailmoissa.

(ei, älä kokeile, usko minua...)

Nuhanenän voimajuoma

2010-01-29T22:14:00.000+01:00

Kenties ajankohtaista vähän siellä sun täällä?

NUHANENÄN VOIMAJUOMA
kaksi mukillista

Puolikas sitruuna, peukalonpään kokoinen pala tuoretta inkivääriä, 2 kukkurallista teelusikallista hunajaa, kiehuvaa vettä.

Purista sitruuna ja raasta inkivääri. Jaa mukeihin. Lisää hunaja ja kaada päälle kuumaa vettä. Sekoita. Nauti kuumana.

(Jos haluat, voit puristaa puolikkaan sitruunan per kuppi.)

Mitään ei ennenkään heitetty pois

2010-01-21T20:57:00.004+01:00

M. on puhunut motsunabesta jo viikkotolkulla. Misopohjaisesta fukuokalaisesta sisälmyssopasta.

– Tiedän, että pidät siitä, hän toteaa ja jatkaa: unohda että ne ovat sisälmyksiä. Luota minuun.

Ja luotanhan minä. Enhän olisi ikinä uskonut, että jo syötyjen katkarapujen kuoret voisi lähettää takaisin keittiöön ja että ne tuotaisiin hetken päästä pöytään rapeiksi paistettuina ja että ne olisivat parempia kuin mitkään koskaan maistamani krispit snäksit.

Tai että oppisin nyhtämään paistetun kalan posket ja niskalihat ja napsimaan syömäpuikoilla kampelan evistä parhaat palat ja että ne olisivat ihania.

Tai että kalan nahan voisi grillata erikseen ja syödä riisin kanssa tai ripotella ochazuken päälle ja että siihen tulisi himo. Tai että keitetystä vasikankielestä nousisi hyvä tuoksu, tai että kuolleenkourat eli warabit olisivat herkullisia kun niistä olisi poistettu ensin myrkky.

Joten meidän keittiössämme porisee nyt motsunabe-pata. Se porisi jo eilen, kun naudan vatsalaukku ja kartisan mahasuoli keitettiin kolmeen kertaan hajun poistamiseksi. Hajun lisäksi sisälmyksistä lähti valtavasti rasvaa ja ne pienenivät ja pienenivät ja lopulta kilon painoisista sisälmyksistä oli jäljellä vajaa puolet. Ne leikattiin pienemmiksi ja laitettiin jääkaappiin odottamaan.

Nyt ne porisevat taas hellalla. Liemeen on lisätty valkosipulia, chiliä, purjoa, ainakin, ja erikseen keitetyt daikonviipaleet ja porkkanat odottavat pataan lisäämistään. Kaalia tulee vielä, ja misoa... Kävin kurkkimassa kuvia, niissä ruoka näyttää hyvältä. Odotan.

– Tiedätkö mitä seuraavaksi kokeilemme? M. kysyi. Siankorvia! Sinähän sanoit, että näit niitä kauppahallissa, muistatko missä? Niistä voisi tehdä vaikka... tonkatsua. Tai ne voisi grillata. Tai paistaa schnitzeliksi. Ne ovat hyviä, usko pois!

Ja voi tulee... tiedätkö mistä?

2010-01-18T22:38:00.003+01:00

Voikimpale - Antoine Vollon (1875/1885)

Havahduin tänään lounaspöydässä seuraavaan: Suomessa ostan Ingmanin tai Valion voita, kun taas täällä Ranskassa ostan vaikkapa bretagnelaista tai normandialaista voita. Tai jonkun muun alueen voita. Suolaista tai suolatonta, mutta se menee ohi tämän hetkisen pohdintani aiheen.

Mutta kuinka usein kotimaassani mainitaan missä voi on tuotettu? Valion luomu(?)maitotölkkien kyljissä oli kyllä jossakin vaiheessa esitelty tuottajat perheineen, mikä oli minusta hauska kampanja. Mutta siitä huolimatta en muista mistä maito oli kotoisin, saati keitä tuottajat olivat. Muista tuotteista puhumattakaan. Missä tuotetaan hyvää lammasta? Tai parasta makkaraa? Minkälaista makkaraa? Rahkaa? Mistä ovat kotoisin parhaat ruislimput, mistä kauneimmat pullapitkot?

(Lisäys seuraavana päivänä: toki täälläkin on Présidentit ja supermarkettien omat brändit ja muut, mutta ymmärrätte varmaan pointtini?)

Painettuja sanoja (ja kuvia)

2010-01-16T22:58:00.003+01:00

Jokaisen kuun kolmantena lauantaina on kaupungissa käytettyjen kirjojen markkinat. Joilla uusiakin kirjoja myydään, hajakappaleita ainakin. En voinut vastustaa kiusausta, kun osuin Elisabeth Scotton keittokirjan Les légumes oubliés, unohdetut vihannekset, kohdalle.

Tarte aux potirons, krumeluuri kurpitsapiirakka

Silmäilin sitä jo hiukan, ja löysin monta kasvia, joita kasvatin kasvimaallani: jääpäivikkiä, mustajuurta, kyssäkaalia, mustaretikkaa ja daikonia, pinaattikiinankaalia, maa-artisokkaa, sinappikaalia eli rucolaa. Portulakkaa halusin kokeilla, mutta en ehtinyt. Kardonista taisin lukea ainakin netissä, mutta täällä vasta pääsin vanhaa kasvia maistamaan. Kerron siitä joskus toiste enemmän. Mutta takaisin kirjaan: sen sivuilla nuo kaikki on tuotu keittiöön ja esitelty reseptein.

Mustaretikka on päältä musta ja sisältä valkoinen

Ihastuin myös kirjan kuviin, Christine Fleurentin maalauksellisiin, syvän värisiin kuviin. Ne tuovat veden kielelle ja sytyttävät halun siirtyä keittiön puolelle. Kokeilisinko ensin persikan värisiä, vaniljasiirapissa keitettyjä bataatteja vai tekisinkö jotakin niin yksinkertaista ja niin ihanan näköistä kuin sitruunalla maustettua, mietoa sipulisalaattia? Valinnan vaikeuksia.

Sanotaan, että uutta kieltä on hyvä lähestyä omien kiinnostuksenaiheiden kautta. Eikö keittokirjoista kielenkin siis opi?

Ostin minä jotakin muutakin... Tosin lehtikioskista. Tässä yhdistyy useampikin rakkauteni kohde: ruoka, taide ja historia. Ja faktat! Historia-lehden erikoisnumerona on La cuisine gourmande d'autrefois eli entisaikojen gourmet-keittiö. Keittiöhistoriaa käydään läpi 10 000 vuotta sitten eläneen nomadi-ihmisen ruokatottumuksista Neron ja Napoleonin kautta Valistuksen aikaan ja päädytään Agatha Christien aamupuuroon ja komissaario Maigretin vasikanlihapataan. Alkusanat on kirjoittanut Gonzague Saint Bris, jonka nimi (ja purppuran värinen pikkutakki) viittaa kovasti aatelistaustaan. No, tämän lehdykäisen lukemiseen meneekin sitten enemmän aikaa. Onneksi on Larousse ja sen online-sanakirja ja -käännöskone!

Petit Trianonin sokerileipuri Marie-Antoinette, tarina sokeriruo'osta ja marengista.

Lehdistä puheen ollen, ne, joiden ei ole mahdollista lukea Helsingin Sanomien Kuukausiliitettä paperiversiona, ilahtuvat kenties voidessaan tutustua uusittuun liitteeseen netissä. Tai siis sen tammikuun numeroon. Tarkistin tietenkin ensimmäisenä ruokakolumnin... Ja kuten arvasin, oli Vivi-Ann Sjögrenin ihanien ruokatarinoiden aika tullut loppuun. Uusina ruokakolumnisteina on huippukokkipariskunta(ko se oli), joka aloittaa erinomaisella ruoka-aineella, nimittäin sipulilla. Kertoivatpa myös, että sipulia kannattaa leikata terävällä veitsellä, jolloin kyyneltulvaakaan ei tule. Selitys oli jokseenkin looginen, joten täytyy testata.

"...tää meri ois makrilleista, toi polku salamista..."

2010-01-11T22:16:00.001+01:00

Eikö ole mainio? Tämä kuva sai suupieleni hymyyn ja tekemään ostopäätöksen: seinälläni keikkuu nyt kalenteri, jonka jokaisen kuukauden kohdalla on ruoasta tehty maisema. Puut ovat chilipippureita kuten tässä, tai parsakaaleja, tai sellereitä, tai savoijinkaalinlehtiä, tai vaikkapa parmankinkusta tehtyjä kartioita. Ilta-aurinko värjää lohimeren, ja rantakivikko on osterinkuorista tehty.

(Laitoin toisenkin kuvan, kun tuo edellinen on tuttu suomalaisblogin bannerista; kuvat siis C. W.:n)

Kuvien takana on lontoolainen mainosvalokuvaaja Carl Warner, joka omien sanojensa mukaan tuijotti hiukan liian kauan supermarketin vihannestiskiä ja alkoi nähdä maisemia. Warnerin ruokamaisemiin voi tutustua täällä (heti stillien takana) ja täällä taas on kuvaajan telkkarihaastattelu.

Niin, ja mikä mielenkiintoista, on tämä muoviin kääritty ekokalenteri painettu kierrätyspaperille soijapohjaisella musteella! Se takaa kuulemma eläväiset värit (tosin Warner on näitä kuviaan vahvasti tietokoneellakin käsitellyt), mutta toisaalta kuivaa hitaammin. Kuka ties kuitenkin tulevaisuuden vaihtoehto petrolipohjaisille musteille?

Vuoden ensimmäinen aamiainen

2010-01-06T22:16:00.001+01:00

Uusi vuosi alkoi yksinkertaisella aamiaisella: leipää ja munakasta, kahvia, tuoremehua.

Olin kuuden, kun isäni opetti minua valmistamaan munakkaan. Isä asetti hellan ääreen pallin ja käski nousta sille. Sitten hän otti esiin valurautapannun, napsautti levyn päälle ja lisäsi pannulle voinokareen. Rikkoi pari kananmunaa tummansiniseen nokalliseen kulhoon, kaatoi joukkoon maitoa ja sekoitti. Maitoa sen verran että seos tulee vähän vaaleammankeltaiseksi, hän selitti, ja lisäsi vielä ripauksen suolaa ja rouhaisun mustapippuria. Sitten hän asetti kätensä paistinpannun ylle ja todettuaan pannun olevan tarpeeksi kuuma, hän kaatoi munaseoksen pannuun. Kuului sihahdus. Ja isä antoi käteeni lastan. Älä anna munan hyytyä pannun reunaan kiinni, hän sanoi ja jatkoi: kuljeta lastaa pannun reunaa myöten.
Sitten isä jätti minut keittiöön hellan ääreen. Minä vahdin kananmunaseosta, ja aina kun se yritti hyytyä pannun reunaan kiinni, tein kierroksen lastalla. Toisinaan tein kierroksen muuten vaan ja varmuuden vuoksi, ettei muna varmasti ehtisi kiinnittyä pannun reunaan.

Hetken päästä isä palasi keittiöön. Hän vilkaisi pannulle, otti lastan kädestäni, heitti munakkaan tottuneesti ympäri ja antoi sen hyytyä vielä hetken ennen kuin valutti lautaselle. Sitten hän käski hakea äidin ja siskon syömään.

Teen munakkaan yhä isän oppien mukaan. Siitä tulee hyvää. Ja hyvä mieli. Muistan jakkaran, jolla seisoin kuusivuotiaana: se oli pyöreä ja musta, ja siinä oli maalitahroja äidin jäljiltä. Muistan tummansinisen muovikulhon, jota käytettiin munien vispaamiseen, se oli naarmuilla. Ja muistan aamiaiset, sunnuntaiaamiaiset, jolloin syötiin kananmunia: ne olivat keitettyjä tai paistettuja, niille oli ripoteltu paprikajauhetta ja ruohosipulia silloin kun sitä sai, ja isä kysyi aamuisin millaisia munia laitettaisiin, annettaisiinko paistetun munan keltuaisen olla raaka vai sekoitettaisiinko se ja paistettaisiin muna molemmin puolin. Meidän keittiö oli pieni kuin mikä, mutta siellä oli aina kiva touhuta.

Merenherkkuja uudenvuoden yönä

2010-01-05T21:01:00.004+01:00

Uuden vuoden aattona herkuttelimme jälleen ostereilla. Otimme vaihtelun ja vertailun vuoksi tällä kertaa länsiranskalaisia, charentesilaisia ostereita, jotka olivat hieman pienempiä ja aavistuksen halvempia kuin pohjoisen isignyläiset. Kotona osterit laitettiin kylmälaukkuun odottamaan iltaa.

Illalla avasimme pienen pullon Jaquartin erinomaista champange roséta ja maistoimme ensimmäiset osterit raakana. Nämä olivat miedomman makuisia kuin isignyläiset, ja merivesi simpukan sisällä hyvin suolaista. Ehkä ne olisivat parempia grillattuna, tuumimme, ja laitoimme loput kypsymään folion sisään. Parinkymmenen minuutin päästä ne olivat valmiita. Asettelin kullekin simpukanlihalle nokareen umeboshia. Makunautinto oli taattu. Charentesin osterit olivat huomattavasti herkullisempia grillattuna, eikä vatsanväänteitäkään tarvinnut pelätä.

Osterit avattiin osteriveitsellä (päinvastoin kuin muut simpukat, osterit eivät avaudu kuumennettaessa) ja asetettiin sähkögrillille astiaksi muotoillun folion päälle. Kanneksi laitettiin toinen folio. Noin kahdenkymmenen minuutin päästä osterit olivat valmiita syötäväksi.

Aterioinnin jälkeen. Osterit suositellaan syötäväksi sitruunamehun ja valkoviinin tai shampanjan kera, niiden väitetään tappavan mahdolliset pöpöt. Umeboshi menee samaan kastiin.

Pelkät osterit eivät oikein riitä ateriaksi, ja olimmekin varanneet illaksi myös pietarinkalaa (Saint-Pierre), jonka M. fileoi ja paistoi voissa. Pietarinkalan tunnistaa sen kyljessä olevasta mustasta pisteestä, joka tarinan mukaan on kalan suusta verorahan napanneen apostoli Pietarin sormenjälki. Japanilaiset puolestaan kutsuvat kalaa hevosennaamaiseksi kultaotsa-ahveneksi (matoudai) sen suuren pään ja hyvän makuisen lihan vuoksi. Pää todella on iso, eikä sitä (eikä ruotoja) kannata heittää pois, vaan keittää niistä liemi. Kun liemi on valmis, ota vielä kalan poskilihat talteen, ne lähtevät helposti irti ja ovat maukkaita.

Sanomattakin lienee selvää, että paistettu pietarinkala kapriksilla maustetun voisulan kanssa oli... no, mitä parhain lopetus vuodelle 2009!

Yrmeänaamainen pietarinkala, jolta kalakauppias on leikannut terävät evät ja pyrstön pois.

Joulun loppu(kuva)

2010-01-04T23:16:00.001+01:00

Ennen kuin siirryn kokonaan uuteen vuoteen, kurkkaan yhden kuvan verran jouluun. Ranskassa joulua(kin) juhlistetaan erilaisilla herkuilla, ja kuvassa niistä näkyy neljä periprovencelaista: tummaa ja vaaleaa nougat'a, kvitteninamusia (pâte de coing) ja gibassieria, makeahkoa oliiviöljypohjaista leipää.

Näistä viimeinen oli meille uusi tuttavuus. Leivät olivat melko hinnakkaita (pieni maksoi kuusi euroa, isompi kympin), joten otimme pelkät tarjotut maistiaiset. Ihan mukiinmenevää, ei mikään ihmeellinen makunautinto. Gibassierit oli aseteltu pöydille korkeisiin kasoihin, ja myyjätär nosteli tottuneesti lätysköitä kasasta toiseen löytääkseen asiakkaalle oikean värisen leivän. Joku tykkää tummasta, toinen vaaleammasta.

Leipurien gibassierit näyttivät olevan hyvin suosittuja, ja kojuilla kävi kuhina. Leipäkasa toisensa jälkeen hupeni. Gibassieria voi toki tehdä kotonakin, eivätkä reseptit vaikuta hirmu vaikeilta. Aineksina on vehnäjauhoja, hyvää oliiviöljyä, fariinisokeria, hiivaa ja appelsiininkukkavettä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Jokaisella leipurilla ja perheellä lienee sitten oma versionsa reseptistä.

Gibassierin sanotaan usein olevan sama asia kuin pompe l'huile. Mutta eriäviäkin mielipiteitä löytyy. Jos joskus pääsen selville, mikä on mikä ja kumpi kumpi, palaan asiaan! (Mutta ainakin näyttäisi siltä että gibassier on lättänä ja melko kuiva leivonnainen, kun taas pompe l'huile muodokkaampi ja ilmavampi).

Onnellista uutta vuotta!

2010-01-01T13:27:00.003+01:00

Se, jonka hampaisiin kolahtaa jotakin kovaa, on kuningas...

Tämän lehtevän, mantelitäytteisen galette des rois -kuninkaidenkakun myötä toivotan kaikille maukasta ja elämänmyönteistä uutta vuotta 2010! Olkoon uusi vuosikymmen uusia makuja täynnä, olkoon se sävyisämpi kuin päättynyt vuosikymmen, olkoon se rauhan ja rakkauden kymmen.

Bonne année! Bonne santé! kuten kujilla viime yönä kaikui. Hyvää uutta vuotta! Terveyttä kaikille!

Ostereita kolmella tapaa

2009-12-29T21:30:00.001+01:00

Ostereita raakana...

Ostereita uunissa kuorrutettuina...

Ostereita grillattuna...

Koska ostereita myydään Ranskassa joulun alla niin toreilla, kauppahallissa, supermarketissa, supermarketin pihalla kuin katujen varsillakin, oli jokseenkin selvää, mitä söisimme jouluna. Ja koska tiesimme japanilaisten jouluvieraittemme rakastavan ostereita, ostimme niitä tuplatusinan.

Pitkän harkinnan jälkeen päädyimme normandialaisiin ostereihin. Bretagnelaisia on kokeiltu, samoin paikallisia bouziguelaisia, ja nyt oli Isignyn kylän simpukoiden vuoro. Osterit on hinnoiteltu koon mukaan, ykköset ovat suuria ja kalliita, kakkoset vähän pienempiä ja vähän halvempia, kolmostet taas pienempiä ja edellisiä halvempia ja niin edespäin. Me otimme kakkosia.

Isignyn osterit osoittautuivat erinomaisiksi. Jopa minä, joka vielä epäröin raakojen osterien edessä, olisin voinut syödä niitä vaikka kuinka monta. Ne olivat pehmeitä, makeita, raikkaita... Aivan ihania. Parhaimmillaan raakana sitruunamehun ja hyvän valkoviinin kera, herkullisia grillattuna, voisulan kera kuorrutettuina maukkaita. Niitä voisi myös lisätä japanilaiseen talvipataan eli nabeen tai ne voisi uppopaistaa. Mutta kun ostereiden makuun todella pääsee, ovat ne ehkä sittenkin parhaimmillaan raakana tai grillattuna...

Ennen valmistamista osterit on säilytettävä kylmässä, kosteassa ja pimeässä paikassa. Jääkaappiin niitä ei sovi laittaa. On myös oltava tarkka, mistä osterinsa hankkii, niiden on oltava ehdottoman tuoreita ja hyvälaatuisia. Muuten voi käydä köpelösti. Vatsan ainakin. Ostereiden avaamiseen tarvitaan osteriveitsi ja mieluusti hanskat. Ystävämme herra Kato, kutsuttakoon häntä vaikka niin, oli taitava osterien avaaja, ja käden käänteessä hän väänsi auki pari lautasellista ostereita.

En kerro tällä kertaa sen enempää ostereiden valmistamisesta tai syömisestä, sillä en seurannut kovinkaan tarkasti, mitä niille tehtiin. Nautin vain niiden mausta. Mutta pari hassua juttua kerron silti: ensin, tiesittekö että myös osteri on japaniksi kaki? Kirjoitusasu on eri kuin sharonia tarkoittavan kakin, mutta ääntämys on sama. Mistä sitten tietää, kummasta kakista on kyse, tivasin M:ltä. Asiayhteydestä, hän totesi. Niin, no niin kai...

Ja toinen: tiesittekö, että Walt Disneyn suku on alunperin Isignystä? Isignystä kotoisin, d'Isigny, on matkan varrella taipunut helpommaksi Disneyksi.

Kaikkea sitä. Oppii. Ruokapöydässä.

Iloista joulua!

2009-12-25T10:44:00.003+01:00

Löysihän se pukki poroineen tännekin asti... Iloista joulun aikaa kaikille!

Spagettia ja patonkia

2009-12-17T19:47:00.003+01:00

Mikset laittaisi spagettia patongin väliin? innostui M. Olimme käyneet lounasaikaan supermarketissa, ja meillä oli huutava nälkä. Täytetty patonki eli ranskalaisittain sandwich on täyttävä ja nopea tehdä, ja supermarketin 0,43 euron patonki on niin pitkä että siitä riittää hyvin kahdelle. Mutta että spagettia?

Se on hyvää, usko huviksesi, M. totesi ihmettelyistäni hiukan loukkaantuneena. Ei sinun tarvitse ottaa, laita vain minulle.

Epäilyistäni huolimatta oli uteliaisuuteni herännyt. Laitetaanhan leivän väliin perunasalaattia ja perunakrokettejakin, yakisoba-nuudeleista puhumattakaan! Leivän väliin tulisi joka tapauksessa melko suolaista villisikamakkaraa, ehkä spagetti pehmentäisi sitä hiukan?

[Eikä se ole mikään japanilainen keksintö! tuhahti M. Spagettia laitetaan patongin väliin ihan yleisesti!]

Oliko hyvää? Oli. Yllättävän hyvää ja lämmintä. Tätä tehdään toistekin. Vaikka lihapullien kanssa!

SPAGETTIA JA VILLISIKAMAKKARAA PATONGIN VÄLISSÄ

Leikkaa pitkä patonki kahtia. Halkaise puolikkaat pituussuunnassa niin että ne jäävät juuri ja juuri kiinni toisesta laidasta. Avaa patongin puolikkaat ja voitele ne. Laita sisään ohuen ohuiksi siivuiksi viipaloitua villisikamakkaraa, tomaattiviipaleita, kananmunaa, oliiveja ja salaattia ja lisää lopuksi keitetty, valutettu ja suolalla, pippurilla ja oliiviöljyllä maustettu spagetti (noin 50 g riittää kahdelle hengelle). Pursota sisuksiin vielä majoneesia ja sulje patongit. Syö heti.

Sitruunaniksi ja pari muuta

2009-12-14T20:48:00.003+01:00

Peskää se sitruunavedellä, neuvoi jääkaapin paikoilleen asettanut kuljetusliikkeen mies ja jatkoi: tai jos ette halua käyttää sitruunaa, valkoviinietikkakin käy.

Ja kuin painottaakseen sanojaan, hän avasi jääkaapin oven, väänteli naamaansa ja heilutti kättään nenänsä edessä: kaappi haisee vielä tehtaalta.

Ennen kuin pääsin pusertamaan sitruunaa haaleaan veteen, oli jääkaapin levättävä neljä tuntia. Ja kaksi tuntia lisää, sen jälkeen kun virta oli käännetty päälle. Sitten pääsin hommiin. Pyyhin jääkaapin sisuksen kahteen otteeseen sitruunavedellä, ja – simsalabim – haju oli poissa.

(Olisi kai pesemisen voinut tehdä heti ensimmäiseksikin, mutta minulla ei ollut sitruunaa, eikä hanasta tullut lämmintä vettä, ja putketkin olivat tukossa, joten...)

Ei pöllömpi vinkki, sitruunaa voinee käyttää myös muussa siivoamisessa? Ja liinavaatekaappiin tulee laventelipussukat, tietenkin. Myös tuore bouquet garni -yrttikimppu timjamin- ja rosmariininoksineen tuo miellyttävän tuoksun asuntoon. Mitä seuraavaksi keksisi? Olisiko oliivinoksista johonkin?

Selviytymisiä ja ruodoton kala

2009-12-08T21:43:00.002+01:00

Ollakseni rehellinen, en ymmärtänyt puhelinkeskustelusta mitään. Paitsi sen tärkeimmän: perjantaiaamuna meille tuodaan ruokapöytä, tuolit ja astiakaappi. Sekä keittiön työpöytä ja lisäkaappi, joka asetetaan astiakaapin päälle. Sitten sain solkattua uuden puhelinnumeromme, jonka kuljetusliikkeen ukko toisti, omalla vahvalla murteellaan. Huh. Odotan mielenkiinnolla mitä seuraavaksi tapahtuu ja millaiset raavaat ukkelit meille saapuvat. Mutta kaikkein eniten odotan pöytää ja tuoleja – ja hetkeä, kun saan sanoa hyvästit huojuville ja hajoaville vanhoille tuoleillemme, joita täytyy liimailla kokoon tuon tuosta! Ja toki odotan myös työpöytää, jonka ääressä pilkotaan pian vihannekset ja valmistetaan kalaa ja leivotaan ja... No, te tiedätte.

Kerrottakoon tässä samalla, että söin tänään hyvää taimenta. Poikkesimme pieneen ja mukavaan lounasravintolaan, jota pyöritti tanakka keski-iän jo ohittanut rouvashenkilö. Joka teki todella hyvää ruokaa... Mutta siitä taimenesta, en ole koskaan nähnyt yhtä kauniisti valmistettu kalaa, jolta oli jollakin näppärällä tavalla poistettu selkäranka! Kala oli muuten kokonainen, pää oli mukana, samoin evät, mutta selkäranka ruotoineen oli nappaistu pois. Olisin halunnut kysyä miten rouva oli sen tehnyt, mutta epäilin ymmärtäväni kuitenkaan vastausta. Vaikka se todennäköisesti oli turhaa, sillä kukaties olisin vaikka saanut kutsun keittiöön (olimme viimeiset asiakkaat) ja saanut kalanperkuuoppitunnin. No, ehkä joskus toiste. Rouvan valmistamat jälkiruoat (baba au rhum ja ile flottante) olivat nekin niin maukkaita, että ostin kotiin viemisiksi rouvan tekemää aprikoosihilloa. Aamiaista odotellessa...

Kuudes kahdettatoista

2009-12-06T22:13:00.002+01:00

Jos olisin kotimaassani, katsoisin nyt ikkunasta ulos ja näkisin vastapäisen talon pimeissä ikkunoissa kaksi kynttilää. Se, kynttilöiden sytyttäminen, on oikeastaan aika kaunis tapa muistaa maansa itsenäisyyttä. Olivat ne jonkun paperille piirtämät maiden rajat kuinka mielivaltaisia tahansa.

Mutta en ole kotimaassa, minulla ei ole ikkunalautaa, eikä sen puoleen kynttilöitäkään. Päivä oli harmaa, vietin sen pesemällä ikkunoita, imuroimalla ja pesemällä lattioita. Aamusella kävimme kauppahallissa, siellä oli hiljaista, mutta saimme kuitenkin illaksi soupe de poisson -pikkukaloja, eli alimittaisia kurnusimppuja, yhden mustapilkkuisen pietarinkalan, jokusen pikkuruisen kultaotsa-ahvenen ja yhden ruman mutta herkullisen näköisen minikalan, jonka kauppias arvioi olevan merikrotin poikanen. Illalla, sitten kun oli siistiä, kaloista keitettiin bouillabaisse-kalasoppa. Tai M. sen keitti, minä loioin kuumassa kylvyssä kuin mikäkin kuningatar. Keitto oli taivaallista, kastoin parmesanilla kuorrutettua maalaisleipää mehevään liemeen ja nautin.

p.s. joulukuun kuudes on muillekin juhlapäivä: ainakin Hollannissa, Belgiassa, osassa Saksaa ja eri puolilla Ranskaa vietetään tänään Pyhän Nikolauksen päivää. Mikä on kai vähän niin kuin pikkujoulu, siis oikea pikkujoulu, jolloin kiltit lapset saavat ensimmäiset joululahjansa. Sellainen kai oli minunkin päiväni tänään!

Väkijoukossa

2009-12-02T22:46:00.000+01:00

[Ei, kyllä se oli ihan tahatonta!]

Suklaapuodissa

2009-12-02T09:33:00.004+01:00

"Anteeksi, herra, saisinko levyn kaikkein parasta suklaatanne?"

Jotenkin niin seiskytlukulaista?

2009-11-23T23:21:00.007+01:00

Patonkia oli jäänyt vajaa puolikas. Se oli odottanut käyttöä jo muutaman päivän ja alkoi kuivua. Viipaloin patongin ennen kuin se muuttuisi kivikovaksi, ja siirsin viipaleet muovipussin sijasta paperipussiin. Illalla sivelin kuiville patonkiviipaleille oliiviöljyä ja kuumensin niitä paistinpannussa miedolla lämmöllä sen verran että ne saivat väriä. Sitten raastoin yhden tuoreen valkosipulin kynnen ja levitin sitä kullekin viipaleelle. Päälle sipaisin vielä aurinkokuivatuista tomaateista valmistettua tomattitahnaa. Pieniä suupaloja ennen illallista, ei hullumpia, ja tulipa käytettyä patongin jämätkin pois kuljeksimasta.

[Otsikko viittaa erityisesti kuviin: seitsemänkymmenluvun keittokirjoissa oli lämpimiä leipiä ja... no juuri tuollaiset värit!]

Apostoli Jaakopin simpukat

2009-11-22T22:30:00.004+01:00

Kampasimpukat olivat saapuneet kauppahalliin. Samoin osterit, erilaiset merietanat, sinisimpukat, prairie-simpukat, merisiilit, isot ravut ja mustat pikkuravut. Siksi kalakauppiaallamme on toinenkin tiski: talvella tarvitaan lisää tilaa!

Merenherkkujen tiski vetää katsojia. Pikkulapset seuraavat silmät pyöreinä isiensä sylistä, kun kampasimpukat avautuvat ja sitten napsahtavat kiinni, kun rapu hapuilee ilmaa saksillaan, kun merietana kurkistaa mustasta kuorestaan. Ja isä selittää mikä on mikä, kuka on kuka, ja lapsen sormi menee suuhun ja hän pitää tiukasti kiinni isän niskasta. Ja kuin osallistuakseen keskusteluun, tulee tiskin ääreen vanhempi mies, kopauttaa avointa kampasimpukkaa, joka heti sulkeutuu. Eläviä ovat.

Merisiilit olivat vielä melko pieniä, mutta kampasimpukat näyttivät hyviltä. Eikä hintakaan ollut paha: 7,95 € per kilo, naapurissa hinta oli yli yksitoista euroa. Otimme kuusi simpukkaa, ja kauppias sujautti vaivihkaa yhden pienen kaupan päälle (ja sen jälkeen vielä sitruunan ja muutaman oksan persiljaa!), ja valisti meitä säilytyksestä: simpukat ovat tulleet saman päivän aamuna Bretagnesta, Luoteis-Ranskasta; ne säilyvät kolme päivää, laittakaa ne jääkaappiin mieluummin kuin parvekkeelle (jääkaapissa on tasainen lämpötila ja ulkona joka tapauksessa epätavallisen lämmintä), pussin tulee olla auki ja simpukoiden kupera puoli alaspäin.

Kotiin päästyämme siirsimme kampasimpukat laajaan lasivuokaan ja laitoimme sen jääkaappiin. Jonkin ajan päästä ne olivat kaikki avautuneet apposen ammolleen, ja kaksi näytti kuolleen. Hmm. Siirsimme ne pika pikaa kylmäkaappiin, joka ei ole sittenkään tarpeeksi kylmä, minkä takia laitoimme ne takaisin jääkaappiin – nyt vuoka vain peitettiin kostealla keittiöliinalla. Näin ne eivät kuivu jääkaapissa, mutta pystyvät hengittämään. Vettä niille ei pidä laittaa, ne kuolevat kraanaveteen alta aikayksikön.

Liian aikaisin kuolleet simpukat putsattiin ja paistettiin voissa ja syötiin lounaspastan kera. Tuoreita, makeita, ihania. Loput viisi käytettiin illalla. Ne irrotettiin veitsellä varovasti kuoristaan, siivottiin ja asetettiin takaisin kuperaan kuoreensa, gratinoitiin uunissa ja tarjottiin maalaisleivän ja raikkaan salaatin kera.

Oli melkein puoliyö, kun pääsimme vihdoin pöydän ääreen... Ranskassa kampasimpukoita kutsutaan nimellä coquilles St. Jacques, Apostoli Jaakobin simpukat.

KAMPASIMPUKAT UUNISSA

Aseta elävä kampasimpukka käteesi kupera puoli kämmentä vasten. Tue avointa simpukkaa peukalollasi: simpukka yrittää sulkeutua, kun alat irrottaa sen lihaa veitsellä. Vie veistä lihan alta simpukankuorta myötäillen. Kun liha irtoaa, antaa simpukka periksi ja avautuu. Irrota kuoret toisistaan. Irrota liha myös toisesta kuoresta. Pese ja kuivaa kuoret ja siirrä odottamaan. Irrota pyöreää simpukan valkoista lihaa ympäröivä nauhamainen liha (jap. himo) ja poista tumma suoli. Huuhtele simpukka ja nauhaliha kylmässä vedessä ja siirrä kulhoon. Kaada joukkoon valkoviiniä ja pese ne vielä sillä.

Silppua pala kevätsipulin valkoista osaa ja pari silopersiljan oksaa. Raasta yksi valkosipulin kynsi. Kuumenna viitisenkymmentä grammaa voita pannulla ja kuullota kevätsipuli ja persilja voissa. Jaa simpukoiden pyöreät lihat kuperiin simpukankuoriin, nosta niiden päälle nokare raastettua valkosipulia ja kaada voiseos niiden päälle. Lisää nauhamainen liha. Ripottele päälle korppujauhoa. Paista kuumassa uunissa 5-10 minuuttia (kunnes korppujauho on saanut väriä). Tarjoa raikkaan salaatin ja tuoreen maalaisleivän kanssa. (Kasta leipäviipaleita voiseokseen, ihanaa!)

[Salaattiin käytin salaatinlehtien lisäksi nopeasti suolattuja daikon-viipaleita sekä kevätsipulin vihreää osaa. Kaadoin joukkoon oliiviöljyä ja siiderietikkaa, rouhin mustapippuria myllystä ja ripottelin vielä hiukan hyvää Camarguen merisuolaa ja sekoitin.]

Syömisen taidosta

2009-11-21T15:59:00.000+01:00

Se nourrir est un Besoin,
Savoir Manger est un Art.

ranskalainen sanonta

Lausahdus on peräisin erään dijonilaisen ravintolan ruokalistalta, jossa alkupalojen, pääruokien ja jälkiruokien sekaan oli ripoteltu sanontoja. Koska sanonnat ovat aina aika hauskoja, ajattelin alkaa ripotella niitä myös sinne tänne blogikirjoitusteni sekaan.

Tämän ensimmäisen sanonnan voisi vapaasti suomentaa vaikka näin: Ravitseminen on tarve, mutta tietää kuinka syödään, on taidetta. Vai mitä sanoisitte, ranskaa paremmin taitavat?

Orvokkia marengissa

2009-11-20T19:46:00.001+01:00

Se sininen on orvokkia, hymyili leipomon myyjä, pyöreäposkinen mies, kun ihastelimme leipomon ikkunassa olevia jättimäisen kokoisia marenkeja. Ja tuo ruskea on colaa, mies jatkoi, ja tuo toinen kahvia, tuossa on suklaahippuja, vaaleanpunainen on ruusua, ja sitten on vielä tämä tavallinen valkoinen. Minkä ottaisitte?

Olimme päättäneet jo ulkona leipomon ikkunan ääressä ottaa sinisen, jonka luonnollisesti kuvittelin olevan mustikkamarenki. Mutta nyt heräsi uteliaisuuteni: orvokkia marengissa? Otan sen!

Ulkona istuimme penkille ja mursimme palat marengista. Se oli päältä rapeaa, sisältä pehmeää, ei liian makeaa vaan sillä lailla juuri sopivasti – ja siinä oli vieno, hämmentävän kukkainen vivahde.

Marenki oli niin suuri, että siitä riittää vielä moneksi päiväksi. Teen kanssa se on parhaimmillaan, värinsä puolesta vaikkapa vihreän teen.

Marraskuun kolmannen torstain viini

2009-11-19T23:48:00.007+01:00

Le Beaujolais Nouveau est arrivé! Kyllä, on se saapunut, on! Mutta minne?

Kävimme kävelyllä kaupungilla, mutta emme nähneet merkkiäkään Beaujolais Nouveau -juhlasta. Yhden brasserien seinällä oli juliste ja muutamia pulloja oli esillä, yksi vanhempi mies oli syventynyt sanomalehteensä, muuten pöydät olivat tyhjiä. Vaikka marraskuun kolmas torstai - tänään - onkin monissa kaupungeissa juhlapäivä, ei täällä Beaujolaisin takia nähdä mitään syytä juhlia. Sitä paitsi, oman alueen viinijuhla on ihan nurkan takana! Miksi sitä jotakin toista viiniä juhlittaisiin?

Aivan toista oli joitakin vuosia sitten Pariisissa. Baarien, brasserioiden ja viiniliikkeiden ikkunoihin oli viritetty koristeet, ja julisteet ja esitteet ja piirrokset ikkunoissa olivat kertoneet tulevasta humusta. Ostimme mekin tuolloin pullollisen, juhlimme pienessä kaksiossamme hyvän ruoan merkeissä. Ei hullumpaa, ei ollenkaan, kyllä sitä yhden marraskuisen sunnuntain omisti Beaujolais Nouveaulle!

...mutta ensimmäisiä Beaujolais-pulloja ei avatakaan Ranskassa, vaan... niin... Japanissa, sinne ne lennätetään etukäteen, siellä ne ensimmäiset avataan hilpeissä tunnelmissa.

Daikon kahdella tapaa

2009-11-19T15:25:00.001+01:00

Tarkoitukseni ei varsinaisesti ollut valmistaa daikonista kahta lisuketta. Aikeenani oli tehdä yksinkertainen daikonsalaatti, jonka tarjoaisin lounaalla riisin, paistetun lohen, nyuumenin ja nasubimomin seurana. Leikkasin isohkon palan jättimäisestä kiinalaisdaikonista, kuorin sen ja leikkasin kahtia. Sitten, musiikkia kuunnellessani ja täysin ajatuksiini vaipuneena, aloin viipaloida daikonia väärään suuntaan. Havahduin puolessa välissä. Eihän puolikuun muotoisista viipaleista tikkuja leikattaisi! No, ei huolta. Niistä tehtäisiin nopea tsukemono, kun taas loput daikonista viipaloitaisiin tikuiksi.

NOPEA TSUKEMONO DAIKONISTA

Leikkaa isohko, kuorittu daikonin pala pituussuunnassa kahtia. Käännä toinen puoliskoista alassuin ja leikkaa ohuehkoiksi viipaleiksi. Siirrä viipaleet kulhoon ja ripottele päälle jotakin hyvää suolaa (minä käytin baskilaista, yrtein ja punaisin pippurein maustettua merisuolaa). Hiero suola daikonviipaleisiin niin, että suola levittäytyy tasaisesti ja daikonviipaleista irtoaa nestettä. Tarjoa lisukkeena esimerkiksi paistetun kalan kanssa.

DAIKONSALAATTI

Viipaloi daikoninpalan toinen puolikas pituussuunnassa aivan ohuiksi, leveiksi viipaleiksi. Suikaloi viipaleet aivan ohuiksi tikuiksi. Jos daikon on voimakkaan makuinen tai hiukan kuiva, siirrä suikaleet veteen. Kaada vesi pois jonkin ajan kuluttua ja valuta tikut hyvin. Jos daikon taas on mehevä ja makea, voit nostaa ne heti keoksi lautaselle. Lorauta päälle hiukan soijakastiketta. Tarjoa kalan kanssa.

[Japanilaisissa ravintoloissa daikonsalaattia on usein sashimilautasilla koristeena. Oma salaattini on melko karkea versio siitä, mutta kotioloihin vallan sopiva.]

Algeria vastaan Egypti

2009-11-18T22:43:00.000+01:00

Tänään taisi olla futismatsi. Ja sen taisi voittaa Algeria. Ainakin siitä päätellen että...

...kadut olivat täynnä autoja, jotka eivät liikkuneet enää siinä vaiheessa kun me illallisen jälkeen saavuimme paikalle, rummut pärisivät, torvet töötöttivät ja valko-vihreät liput liehuivat, perheen pienimmät tanssivat pysähtyneiden autojen katolla, miehet hoilasivat, naiset päästivät ilmoille kurluttavan hurrauksensa. Kaupungin koko algerialaisväestö tuntui saapuneen vanhaakaupunkia kiertävälle kehäbulevardille. Poliisi oli katkaissut liikenteen omalla kadullamme, siitä yksinkertaisesta syystä että kukaan ei kuitenkaan pääsisi minnekään, ja lyhyttukkainen poliisimies, algerialainen kai hänkin, hymyili leveästi ohjatessaan autoja kiertotietä pitkin toiselle puolelle kaupunkia.

Kirjahyllyni mukaan

2009-11-17T23:19:00.001+01:00

Tällä postauksella ei ole mitään tekemistä ruoan kanssa (vaikka ainahan kirjoissa syödään ja juodaan, enemmän tai vähemmän!), vaan haitanneeko tuo. Löysin kyseisen, vallan mainion meemin Fifin blogista, enkä voinut vastustaa kiusausta etsiä vastauksia siihen myös omasta kirjahyllystäni. Tehtävä oli sikäli helppo, että kirjahyllyni on nykyään hyvin suppea. Otin mukaani vain ne niteet, joita rakastan eniten, ja ne, jotka odottivat lukemista. On muuten täysin väärä väite, että omassa kirjahyllyssä olevia kirjoja ei luettaisi uudestaan... Jonakin päivänä niiden aika taas tulee!

Asiaan. Minä kirjahyllyni mukaan:

1. Oletko mies vai nainen?
- Nainen ja sylikoira, Anton Tsehov

2. Kuvaile itseäsi.
- Kahvin ystävän iloksi, Ab Gustav Paulig Oy

3. Kuinka voit?
- Dance, dance, dance, Haruki Murakami

4. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
- Makumatkailijan Provence, Francie Jouanin

5. Mihin haluaisit matkustaa?
- Miguel Littinin maanalainen seikkailu Chilessä, Gabriel García Márquez

6. Kuvaile parasta ystävääsi.
- Herkkusuu, Lu Wenfu

7. Mikä on lempivärisi?
- Ruusun nimi, Umberto Eco

8. Millainen sää on nyt?
- Tervetuloa ikävä, Françoise Sagan

9. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
- The moon and sixpence, W. Somerset Maugham

10. Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
- Will you please be quiet please? Raymond Carver

11. Mitä elämä sinulle merkitsee?
- Onnen pipanoita, Aapeli

12. Millainen parisuhteesi on?
- Once upon the river called love, Andreï Makine

13. Mitä pelkäät?
- Valhe, Emmanuel Carrère

14. Päivän mietelause?
- Some prefer nettles, Junichiro Tanizaki

15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
- Ei muuta, Marguerite Duras

16. Miten haluaisit kuolla?
- Kuulutetun kuoleman kronikka, Gabriel García Márquez

17. Mottosi?
- Mystery and imagination, E. A. Poe

En haasta ketään, mutta jos innostut ja nappaat meemin, niin jätäthän puumerkin kommenttilootaan, niin tulen mielelläni lukemaan!

Sunnuntai-iltana kaupungilla

2009-11-15T22:57:00.001+01:00

Illalla kaupunki jälleen hiljenee. Pääkadun autot on pysäköity limittäin ja lomittain, hätävilkut valaisevat pimeää yötä kuin sanoen: minä olen poissa vain hetken, tulen ihan kohta, nautittuani vain tämän aperon...

...ravintolat ovat sulkeneet ovensa, mutta kahviloiden pöydillä palavat tuikut...

...ja asuintalojen ovien vieressä nököttävät roskapussit odottaen noutajaansa, kadut putsaajaansa. Ja sitten...

...kuuluvat sävelet. Ne kaikuvat kivisen kaupungin kujilla kuin seireenin laulu ja me etenemme ääntä kohti...

...se on sama mies, jonka olemme nähneet ennenkin. Hän on tuonut pyörillä liikkuvan pianonsa tällä kertaa kellotorninaukiolle, pianon, jonka kylkeen on kiinnitetty lappu: Je cherche une copine, etsin tyttöystävää...

...ihmiset kulkevat pianon ohi, ja viereisen leipomon tytöt vievät tyhjiä pahvilaatikoita miehen editse kadunkulmaan, ees ja taas... eikä kukaan jätä lanttia maassa olevaan hatunreuhkaan, sillä sellaista ei ole...

...Soita se, tiedäthän... penkillä istuva nainen sanoo miehelle kun musiikki hetkeksi taukoaa. Mies tapailee säveliä, nainen laulun sanoja... Kumpikaan ei ole aivan vireessä, mutta tunnistanhan minäkin sen, se on Edith Piafin Non, je ne regrette rien... laulu, jota minäkin niin kovin rakastan.

Laulun sanat ja englanninnos löytyvät täältä.

Sunnuntaiaamuna kaupungilla

2009-11-15T10:49:00.000+01:00

Sunnuntaiaamuna kaupunki on hiljainen. Kadut ovat pestyt, kauppojen ikkunat suljetut. Kahvilan poika nostelee terassituoleja ulos ja kuuntelee räppiä taskuradiostaan. Vanhat herrat hienoissa tamineissaan kulkevat kohti kauppahallia. Toiset tulevat sieltä ulos, patonki kainalossa ja kädessä pieni pussi, josta murretaan matkan varrella suupaloja... Voisarvesta? Rusinakiekosta? Suklaatäytteisestä briossista?

Me emme mene kauppahalliin, vaan kiertelemme vanhankaupungin kapeita kujia. Briossimyymälä on kiinni, mutta olisiko toinen auki? On, sen omistaja on vaihtunut, ja ystävällinen herra toivottaa hyvän huomenen: mitä teille saisi olla, rouva? (Ja minä olen salaa ilahtunut, kuten jokaisena muunakin päivänä, että minua rouvitellaan, monta kertaa päivässä, jokaisessa lauseessa, ja minä koitan muistaa itsekin herroitella ja rouvitella, vielä kun oppisin kaikki nuo kauniit lauseet millä kiittää ja toivottaa hyvää päivän jatkoa, millä keventää asioimista, millä saada toisen hyvälle tuulelle loppupäivän ajaksi...)

Kotona keitän kahvit. Kirkonkello kajahtaa. Sirkkeli soi ja vasara kilkkaa, jossakin alkoivat jo työt.

Sairastelua

2009-11-13T19:18:00.001+01:00

Se alkoi illalla. Maittavan aterian jälkeen vatsa turposi palloksi ja alkoi pulputtaa. Ei tässä mitään, ajattelin, onhan ilta, käynhän nukkumaan, vatsa rauhoittuu, huomenna kaikki on taas hyvin.

Mutta tällä kertaa uni ei auttanut. Kolmelta yöllä olin valveilla ja kävin kamppailua olotilani kanssa: luovuttaako ja sairastaako, vai... kunnes olotila ei enää kysellyt, vaan syöksi minut pikkulaan. Vatsa tyhjeni täydellisesti. Viiden aikaan nukahdin vihdoin, ja aamulla olin, kuulemma, kalpea.

Seurasi migreeni. Päätä jomotti ja kuume nousi. Oli kuitenkin hoidettava asioita ja mentävä ulos; raikas ulkoilma helpotti hieman oloa, ja ostettuamme kokonaisen kanan ja ison leivän palasimme kotiin ja minä painuin peiton alle. Muutaman tunnin päästä heräsin ääniin keittiöstä... M. valmisti kanakeittoa. Kiltti. Keitti riisin ja laittoi siitä minulle ojiyan, vatsaa hellivän keiton, johon hämmensin yhden kananmunan.

Seuraavat päivät kuluivat horteessa. Välillä heräsin syömään, välillä hoitamaan asioita, välillä hetkeksi muuten vaan. Kokonainen kana taipui paitsi keitoksi, myös katsuksi ja kara-ageksi. Sairastaessa ei ruokahalua juuri ole, ja rasva ja makea kastike maistuvat oudoilta. Siitä huolimatta etenkin chicken katsu on jonkinlaista lohturuokaa... Varsinkin rakkaan ihmisen valmistamana.

Toivuttuani jotakuinkin tolkuilleni lähdimme kauppahalliin. Ostimme vihanneksia ja kalaa. Lounaaksi tein yksinkertaisen japanilaisen aterian: riisiä, nyuumenia, porkkanasta su-no-monoa, munakoisosta momia – helppoja ja nopeita pikkelsejä – sekä paistettua kananmunaa. Jo helpotti olo.

SU-NO-MONO PORKKANASTA
eli etikkamarinoidut porkkanatikut

Kuori ja viipaloi porkkanat tikuiksi ja siirrä ne pieneen kulhoon. Ripottele päälle hiukan suolaa ja hiero porkkanatikkuja niin, että niistä erittyy hiukan mehua. Lisää pieni loraus riisietikkaa ja pienempi loraus miriniä. Sekoita ja siirrä tekeytymään. Kaada ylimääräinen neste pois ja jaa porkkanasuikaleet lautasille, ripottele päälle hiukan paahdettuja seesaminsiemeniä.

[Huom: riisietikan sijasta voi käyttää balsamicoa ja mirinin sijasta sokeria; käytä sokeria vain vähemmän kuin käyttäisit miriniä.]

NASUBI-MOMI
eli suolalla hierotut munakoisoviipaleet

Käytä munakoisosta 2/3 momiin ja 1/3 nyuumeniin. Kuori munakoiso raidalliseksi (länsimaiset munakoisot ovat japanilaisia paksumpikuorisia), leikkaa se puoliksi pituussuunnassa ja viipaloi puolikkaat n. 3 cm paksuisiksi viipaleiksi. Ripottele päälle suolaa (minä käytin Guéranden harmaata merisuolaa), hiero viipaleita niin että niistä erottuu nestettä ja siirrä sivuun puoleksi tunniksi. Pusertele munakoisoviipaleita kunnolla niin, että niistä erittyy nestettä ja että viipaleet pehmenevät. Kaada ylimääräinen neste pois. Jaa munakoisoviipaleet lautasille ja lorauta päälle hiukan soijakastiketta. Myös inkivääritahna ja/tai vahva sinappi sopivat nasubi-momin kera.

Isänpäivä

2009-11-09T23:25:00.003+01:00

Soitin isälle sunnuntai-iltana. Sisareni oli soittanut aiemmin päivällä, ja isä oli tekemässä siskolle paistinlastaa. Se kuumennettaisiin vielä miedossa lämmössä uunissa ja viimeisteltäisiin marja-aronialla, mikä antaisi sille kauniin värin ja... en oikein kuunnellut, sillä siirryin jo seuraavaan asiaan eli leikkuulautaan, olisiko isällä niin isoa puuta josta saisi leikkuulaudan?

Kerrottuaan ensin kolmetoistavuotiaana tekemästään junamatkasta Itä-Saksan kautta Länsi-Berliiniin sekä shisoistaan (kumpi se nyt oikein on, shiso vai sisho? isä kysyi ties kuinka monennetta kertaa) jotka olivat kasvaneet komeiksi ja kukkineet, isä pääsi varsinaiseen lempiaiheeseensa, nimittäin ruokaan. Ensinnäkin isä oli tuohduksissaan. Hänen lempisavustamonsa oli asetettu toimintakieltoon jonkin typerän säännöksen takia, mikä tarkoittaa että lammasmakkaraa ei ole tulossa. Ne ovat vanhoja miehiä, tehneet sitä vuosikausia, ja nyt joku #!#""!! virkamies on keksinyt että--- isä pauhasi ja kiroili ja pyysi anteeksi kielenkäyttöään ja toivotti poliitikot ja virkamiehet alimpaan helvettiin. Niin se kulttuuri hävitetään, totesin. Isä oli hiljaa puoli sekuntia ja sitten hän parahti: ei vaan maku!

Mitä siihen sanoisi?

Juttumme polveili hillon keittämisestä (Olen tehnyt kvittenihilloa, kerroin, mistä isä ilahtui: ai ruusukvittenistä? Isällä on iso ruusukvittenipuska pihalla, mutta ei, tämä on ihan toinen hedelmä, totesin) elintarvikeviraston sijoituspaikaan (Mikä onni ettei Suomi saanut sitä! huudahti isä: ajattele mitä olisi käynyt ranskalaisille juustoille tai parmankinkulle! Juustoissahan on hometta, hyyyyyyyiiiiiiii, isä virnuili) ja umesyu'hun, jota annoimme hänelle viime kerralla käydessämme (no missä se resepti viipyy? Minä pullotin ne jo, vaikka... melkeinpä ne on jo juotu! isä hekotteli ja kertoi tarjonneensa sitä naapureillekin). Isä oli hyvällä tuulella, mikä oli minulle paras isänpäivälahja.

Puhelun lopuksi kerroin ostaneeni lammas-nautajauhelihaa kauppahallista. Se oli uudesta luomupuodista, jossa hinnat ovat kohdallaan. Siitähän voi tehdä vaikka... lihapullia! Isä rullasi lihapullien l-kirjaimia suurella rakkaudella. Minä en tehnyt lihapullia, vaan munakoisovuokaa, pitkään ja hartaasti haudutettua. Olisinpa voinut tarjota sitä isällekin. No, jonakin toisena päivänä sitten.

Suzette, kuten haluatte

2009-11-08T20:25:00.009+01:00

Kävi niin, että eräänä sateisena päivänä tein suklaavaahtoa ja lisäsin siihen liikaa sokeria. Ihmettelin itsekin, miten siinä niin kävi, sillä yleensä kaihdan liikaa sokeria viimeiseen asti ja laitan sitä korkeintaan puolet ohjeistetusta määrästä. Mutta nyt jokin vinksahti suklaavaahdon kohdalla. Laitoin sokeria tuplat.

Ja kun oli maistelun aika, kulkivat kylmät väreet läpi kehoni, niin makeaa oli vaahto, ja puolet kupin sisällöstä jäi syömättä.

Mitä siis tehdä, mietin, sillä en millään halunnut heittää kaikkea suklaavaahtoa pois. Sitten keksin. Tai pikemminkin muistin: korkean muovisen pikarin supermarketin kylmähyllyssä, jackymakupalojen keskellä, sen sisällöstä puolet oli suklaavanukasta ja melkein puolet kummallista kermavaahdon tapaista ainetta – se oli Suzette. Josta jostakin syystä teininä niin kovasti pidin.

Ylimakea suklaavaahto oli siis pelastettu. Laitoin lasin pohjalle suklaavaahtoa ja päälle kerroksen maustamatonta kermavaahtoa ja koristelin jälkiruoan saksanpähkinällä. Ei ollenkaan hullumpaa. Vahvan kahvin kera tarjoiltuna.

Ankeriaita riisipedillä

2009-11-03T23:14:00.000+01:00

Styrox-laatikon pohjalla luikerteli käärmemäisiä, tummia, tuiman näköisiä kaloja. Ankeriaita! huudahdin, sillä niitä ei usein näe. Selviävätkö ne ilman vettä? oli ensimmäinen ajatukseni, joka kuitenkin katosi nopeasti seuraavan tieltä: ankeriaita, makeahkossa liemessä, grillattuna, riisipedin päälle aseteltuna... Mikä mahdollisuus!

Otamme kaksi ankeriasta, totesimme kalakauppiaalle. Kauppias loi meihin ahdistuneen hymyn tapaisen: Todellako? Sitten hän huokaisi, kääri hihansa, käänsi katseensa toisaalle ja työnsi kätensä kuhisevaan laatikkoon. Hän nosti ylös yhden ankeriaan ja laski sen vaa'alle.

Pelkäättekö ankeriaita? kysyi sardiineja odotteleva rouva hämmästyneenä, johon kauppias vitsaili jotakin kalojen niljakkuudesta. Ja kuin vahvistaakseen sanansa hän sulki silmänsä, irvisti ja nosti toisen vikuroivan ankeriaan laatikosta.

Sitten kauppias siirtyi pitkän pöydän ääreen. Hän leikkasi ankeriailta päät pois, suolisti ne ja nylki ne koneella. Ja palasi luoksemme voitonriemuisena.

Paistatte ne voissa, ne ovat erinomaisia, kauppias totesi. Vai haluaisitteko reseptin, miten valmistaa ne punaviinissä?

Ohje houkutti, mutta me tiesimme jo mitä niille tehtäisiin.

Päättömät ja nahattomat ankeriaat liikehtivät yhä kotiin saavuttuamme. Siitä syystä kauppias ei pitänyt niistä, sillä makuhan toki on taivaallinen. M. yritti fileoida kalat, mutta se osoittautui vaikeammaksi tehtäväksi kuin olimme arvanneetkaan. Jos ankeriaan haluaa fileoida, on se naulattava alustaan. Siksi päätä ei yleensä poisteta ensin. Eikä sitä tarvitse välttämättä nylkeäkään, sillä sen nahan alla on erityisen herkullista, hyytelömäistä ainetta. Eikä maksaa tai päätäkään tarvitse heittää pois, nekin voi käyttää... Ja ruoto, sen voi paistaa rapean keksimäiseksi. Ensi kerralla otamme (kuulemma) kalan sellaisenaan mukaamme.

Kun tilanne oli mikä oli, päätimme yksinkertaisesti paloitella kalat, ja valmistaa unadon sillä tavalla. M. keitti makeahkon soijapohjaisen liemen, jolla kalapaloja valeltiin grillauksen edetessä. Ja kun kalat olivat valmiit, ne nosteltiin riisipedille syvään kulhoon. Hyvin se näinkin kävi. Ja ankeriaat, ne olivat kuin olivatkin taivaallisen makuisia makean kastikkeen kera.

Reseptin laitan joskus toiste, sen verran vain kerron että samaa lientä käytettiin seuraavana päivänä lihan marinoimiseen.

Unadon myöhään illalla huonossa valossa kuvattuna...

Allez-allez-allez-on-y-va!!!

2009-10-30T21:57:00.003+01:00

Arvatkaa mitä meillä syötiin?

(Maïté eli Marie-Thérèse Ordonez, tuo kookas ja mainio kokki, taisi olla aikoinaan Ranskan vastine nyt niin pinnalla olevalle Julia Childille – joskin Maïté taisi ranskalaisen keittiön niksit omasta takaa. Eikä hän ollut pelkkä tv-kokki, vaan kokki muutenkin, ja tekipä hän sapuskat rugby-joukkueellekin ennen tv-uraansa. Näin olin ainakin ymmärtävinäni luettuani tämän. Korjatkaa jos olen väärässä! Nykyään yli seitsemänkymppistä Maïtéa näkee lähinnä mainoksissa, ja pyörittääpä hän omaa ravintolaakin. Oli miten oli, YouTuben ankerias-pätkä on mainio. Rakastan Maïtén tapaa puhua ankeriaalle... Tulehan tänne, kultaseni... Kas näin, kaunokaiseni...!!)